Hyvä Marcello, olet julkaisuissasi pyrkinyt tuomaan esiin sen uuden tilanteen, jossa Marx-tutkimus nykyisin on MEGA-2 julkaisuhankkeen edettyä puoliväliin ja tuotua päivänvaloon suuren määrän aiemmin tuntematonta Marxin ja Engelsin käsikirjoitusjäämistöä. Voiko mielestäsi sanoa, että tämä uusi aineisto mullistaa tähänastiset käsityksemme Marxista ja marxismista?
Olen monta vuotta tehnyt töitä Marx-Engels-Gesamtausgaben (MEGA-2:n) parissa ja koettanut kiinnittää mahdollisimman paljon huomiota Marxin kirjoituksiin liittyviin uusiin filologisiin löytöihin. Tämä koskee sekä jo tunnettuja mutta tähän asti epäasianmukaisesti editoituja tekstejä että aiemmin julkaisemattomia aineistoja, kuten Pääoman esitöitä tai Marxin koostamia otevihkoja, joita viime vuosina on julkaistu. Nämä aineistot – ottaakseni vain yhden esimerkin – ovat tuoneet päivänvaloon sen, että Engelsin teki Marxin magnum opukseen tuhansittain toimituksellisia muutoksia ja osoittaneet, että Pääoman toinen ja kolmas osa eivät suinkaan tarjoa loppuun saakka vietyä taloudellista teoriaa, vaan koostuvat suurelta osin vielä keskeneräisistä kehitelmistä.
Omat henkilökohtaiset kokemukseni antavat osaltaan esimakua siitä vaikutuksesta, joka MEGA-2:n editiolla saattaa olla Marx-tutkijoihin. Kun tein esitöitä väitöskirjaani varten Berliinin-Brandenburgin tiedeakatemiassa – MEGA:n päätoimitus sijaitsee siellä – ja myöhemmin Amsterdamin Kansainvälisessä sosiaalihistorian instituutissa (IISC), jossa säilytetään kahta kolmasosaa Marxin käsikirjoituksista (loppukolmannes on Moskovassa sijaiotsevassa Yhteiskuntapoliittisen historian valtionarkistossa), niin näihin aineistoihin perehtyminen sekä rikastutti että monissa suhteissa myös muutti aiempaa Marx-tulkintaani.
Tästä huolimatta en koskaan ole kokenut, toisin kuin jotkut muut Marx-tutkijat, mitään ”löytämisen draamaa”. Jo vuonna 1968 Martin Nicolaus julkaisi New Left Reviewissä huomiota herättäneen artikkelinsa The Unknown Marx, joka myöhemmin päätyi englanninkielisen Grundrisse -käännöksen esipuheeksi,[1] ja siitä lähtien ovat monet kirjoittajat puhuneet ”tuntemattomasta Marxista”. Vuosituhannen vaihteessa esimerkiksi ilmestyi kaksi tämän nimistä teosta, joista toisen oli laatinut tunnettu latinalaisamerikkalainen tutkija Enrique Dussel,[2] toisen japanilainen professori Takahisa Oishi.[3] Mutta itse en yhdy niihin, jotka etenkin viime aikoina ovat mielestäni liiaksikin korostaneet Marxin aiemmin julkaisemattomien aineistojen merkitystä. En näet usko, että Grundrissen jälkeen enää löytyy toista yhtä merkittävää käsikirjoitussikermää, joka voisi muuttaa käsitystämme Marxista niin paljon, että puhe ”tuntemattomasta Marxista ” olisi paikallaan. Tarkempaa valaistusta tähän kysymykseen saa toimittamastani Grundrisseen liittyvästä artikkelikokoelmasta, joka ilmestyi kolmisen vuotta sitten.[4]
Mutta silti MEGA-2:ssa julkaistut uudet käsikirjoitukset ovat mahdollistaneet Marxin ajattelun tärkeiden kehitysvaiheiden rekonstruktion, joskin toistaiseksi vasta harvat tutkijat ovat tarttuneet tilaisuuteen. Otetaan esimerkiksi Marxin suorittama poliittisen taloustieteen kritiikki: suurin osa tämän aihepiirin tutkijoista on huomioinut vain tietyt vaiheet Marxin kehityksessä, usein hypäten vuoden 1844 Taloudellis-filosofisista käsikirjoituksista suoraan vuosien 1857—58 Grundrisseen, näistä taas Pääoman ensimmäiseen osaan (1867). Parhaassa tapauksessa on korkeintaan huomioitu 1847 laadittu Filosofian kurjuus näiden lisäksi. Nykyisin tilanne on, kiitos MEGA-2:n, muuttunut, ainakin vakavien Marx-tutkijoiden kohdalla. Uusien aineistojen pohjalta on mahdollista rekonstruoida Marxin politekonomian kritiikin kaikki vaiheet ja luoda näin tyhjentävämpi ja myös vähemmän ideologisesti värittynyt kuva Marxin ajattelun kehkeytymisestä kuin mitä aiemmin oli tarjolla. Tämä lienee varsin tärkeää ja hyödyllistä niiden kannalta, jotka tänä päivänä ovat kiinnostuneita Marxin ideoiden käytöstä maailman ymmärtämiseksi, kritisoimiseksi ja muuttamiseksi.
Jos pitäisi yhteen ilmaisuun tiivistää MEGA-2:n avaamat mahdollisuudet, niin sanoisin että tämä editio antaa meille tutkimuksellisen perustan lukea ”uutta Marxia”. Enkä näin sanoessani tietenkään tarkoita jotain vanhaa klassikkoa, jolla ei olisi mitään tekemistä politiikan ja luokkataistelun kannalta, vaan kirjoittajaa, joka on melkoisen kaukana siitä, jonka töitä siteerattiin raamatunlauseiden tavoin Neuvostoliitossa ja muissa ”reaalisosialismin” maissa.
Mitä Marxin ajatuksia hänen seuraajansa mielestäsi ovat aivan erityisesti väärintulkinneet tai olleet ymmärtämättä? Esimerkiksi johdannossasi toimittamaasi artikkelikokoelmaan Sulle tracce di un fantasma (Roma, Manifestolibri 2005) arvostelet Plehanovia ja hänen kantaansa, että marxismi pitäisi nähdä ”kokonaisvaltaisena maailmankatsomuksena”.
Plehanov ja monet muutkin hänen jälkeensä tulleet marxistit syyllistyivät jäykän yhteiskuntaa ja historiaa koskevan näkemyksen tuottamiseen. Plehanovin ajatuksilla oli paljon kantavuutta venäläisten vallankumouksellisten parissa – eikä vain venäläisten, sillä hänellä oli melkoinen kansainvälinen maine. Minusta tällä käsityksellä, joka perustui asioita yksinkertaistavalle monismille, missä taloudellinen kehitys nähtiin ratkaisevaksi muun yhteiskunnallisen muutoksen kannalta, oli vain vähän yhteistä Marxin omnien ajatusten kanssa. Plehanovin tulkinta heijastaa hänen aikansa kulttuuri-ilmapiiriä, missä positivismi ja determinismi esittivät huomattavaa osaa.
Pääoman kolmannen osan esitöissä Marx kirjoitti, että hänen aikomuksenaan on esittää ”kapitalistisen tuotantotavan organisaatio ideaalisessa keskiverrossaan”, siis täydellisimmässä ja yleisimmässä muodossaan. En siis yritä väittää, että Marx ei olisi lainkaan ollut kiinnostunut ”kokonaisvaltaisesta maailmankatsomuksesta” tai ettei hän halunnut olla systemaattinen ajattelija, jos haluamme käyttää tätä jälkimmäistä ilmaisua. Olen yrittänyt esittää, että Marxin yleistykset olivat luonteeltaan hyvin erilaisia kuin Plehanovin tekemät, tai, ottaaksemme vielä ikävämmän esimerkin, ”dialektisen materialismin” nimellä kulkevan luunkovan monismin tulkinnat.
Niin tai näin, luettelosta niistä Marxin ajatuksista, joita jotkut hänen ”seuraajansa” tai aateperintönsä vaalijat ovat käsittäneet epäasianmukaisesti tai täysin väärin, tulisi pitkä. Marxin ajatuksia on kytketty perustelemaan satunnaisia poliittisia välttämättömyyksiä ja ne ovat tämän taklia usein saaneet huonon kaiun. Vaikka Marxin teoria on kriittistä, sitä on lettu kuin dogmikokoelmaa. Nämä Marxin seuraajat eivät ole välittäneet hänen varoituksistaan, ettei kannata ”laatia reseptejä tulevaisuuden keittiöitä varten”, vaan tekivät hänestä uuden yhteiskuntajärjestelmän perustajaisän. Vaikka Marx oli mitä armottomin kriitikko eikä koskaan tyytyväinen edes omiin johtopäätöksiinsä, hänen ajatuksillaan perusteltiin jäykän doktrinääristä asennetta. Vaikka Marx oli materialistisen historiankäsityksen luja kannattaja, hänet irroitettiin historiallisesta kontekstistaan suuremmassa määrin kuin kukaan muu kirjoittaja. Vaikka Marx totesi että ”työväenluokan vapautuminen voi olla vain sen itsensä työn tulos”, hänet pantiin sellaisen ideologian takuumieheksi, joka asetti poliittiset etujoukot ja puolueet luokkatietoisuuden lopullisiksi tulkitsijoiksi ja vallankumouksen johtajiksi. Vaikka hän puolusti ajatusta, että inhimillisten kykyjen kehittymisen perusedellytyksenä on työpäivän lyhentäminen, hänet yhdistettiin stahanovilaiseen tuotantoideologiaan. Vaikka Marx oli vakuuttunut valtion lakkauttamisen välttämättömyydestä, hänestä tehtiin sen ensimmäinen puolustaja.
En usko että minulla on nyt käytössäni riittävästi tilaa vastata tähän kysymykseen sen ansaitsemalla tavalla. Keskityn siksi vain yhteen teemaan – ehkä se loppujen lopuksi on tärkein kaikista –, nimittäin siihen, mitä sosialismille tapahtui 1900-luvulla. Syntyi käsitys, että kommunistisessa yhteiskunnassa ei yksilölle ole sijaa, että se kapitalismin jälkeinen työläistn yhteenliittymä, josta marx puhui, olisi vapaudelle vihamielinen yhteiskunta, sortohallinto vailla kansalaisoikeuksia tai poliittisia takuita. Tämä on ehkä suurin paradoksi joka Marxia on voinut kohdata. Ja se on suoranainen skandaali niiden silmissä, jotka tuntevat hänen tuotantonsa. Olen lukenut monia filosofeja ja poliittisen ajattelun klassikkoja ja tavannut vain muutamia, joita kiinnosti (ja jotka toimivat sen puolesta) kaikkien naisten ja miesten, ei vain etuoikeutetun luokan, yksilöllisyyden vapaa kehitys. Ja uskon että tämä on perustavaa niiden poliittisten puolueiden ja yhteiskunnallisten liikkeiden kannalta, jotka vielä löytävät Marxista innoitusta toiminnalleen. Niiden olisi kyettävä haastamaan oikeistolaiset paolueet ja ideologiat ottaakseen haltuunsa sen vapauden lipun, joka tänään on oikeiston käsissä. Mainitsen jälkimmäisestä vain yhden esimerkin: Italiassa Berlusconin uuden poliittisen populistipuolueen nimi on Vapauden kansa – jos tämä ei ole irvokasta, niin ei mikään!
Olet useaan otteeseen korostanut, että epätäydellisyys ja katkelmallisuus ovat Marxin perinnön olennaisia piirteitä ja siteerannut hänen lempimottoaan: de omnibus dubitandum. Tästä muistuttaminen voi hyvinkin olla paikallaan puolustettaessa Marxin perintöä dogmaattisia tulkintoja vastaan, mutta eikö vaarana silti voi olla, että yrittäessämme välttää dogmatismin Skyllaa ajaudummekin relativismin Kharybdikseen?
Toki olen samaa mieltä. Tämä voi olla hyvinkin konkreettinen riski ja vaarallinen erehdys, etenkin aikana jolloin relativistiset ja postmodernistiset asenteet ovat niin laajalle levinneitä ja vaikutusvaltaisia. Meidän pitäisi yrittää välttää tätä virhettä. Ja se onnistuukin, jos emme unohda että yhtälöllä on kaksi puolta. On aina muistettava että Marx halusi viedä jättiläistyönsä loppuun. Epätäydellisyys ja katkelmallisuus luonnehtivat Marxin tuotantoa, koska ne aihepiirit jotka hän kirjoituksissaan alisti kriittiseen tarkasteluun, olivat niin laajoja että niiden selvittely sillä vakavuudella ja kriittisyydellä jotka Marxille olivat ominaisia, olisvat vaatineet vuosikausien työn. Tätä ei pidä unohtaa, jos emme halua tehdä samoja erehdyksiä kuin ne monet marxistit, jotka pitivät vuoden 1844 Taloudellis-filosofisia käsikirjoituksia kirjana, vieläpä kirjana joka olisi tärkeämpi ja hyödyllisempi kuin Pääoman osa I, tai katsoivat että Pääoman osat II ja III edustivat Marxin viimeistä sanaa käsittelemiensä aiheiden suhteen.
Toisaalta uskon että on ollut ehdottoman välttämätöntä arvostella dogmaattista marxilaisuutta, ja ponnekkaasti. Tämä oli – ja tässä on vieläkin paljon työtä – eräs kaikkein ilmeisimpiä uudelle tutkijoiden ja poliittisten aktivistien sukupolvelle asettuvista tehtävistä, sukupolvelle joka lähtee siitä että Marxilla on vielä paljon sanottavaa maailman ymmärtämiseksi ja muuttamiseksi. Millä lailla on mahdollista avata uudestaan tilaa marxilaiselle kapitalismikritiikille – ja tarkoitan todellista tilaa, en mitään vähemmistössä tai marginaalissa kyyhöttämistä tai vain Marxin nimeen vannomista – vasemmiston poliittisille puolueille ja yhteiskunnallisille liikkeille, jotka vielä pitävät Marxia korvaamattomana kriittisenä tietolähteenä kapitalismin vastaisessa taistelussa, jos emme puhdista maaperää vanhan marxismi-leninismin dogmatismista?
Miten antikapitalistinen vasemmisto voisi puhutella työläisiä ja nuorempaa polvea, jos emme esimerkiksi kykenisi kertomaan heille, että meillä on hyvin vähän tekemistä (ja Marxilla itsellään vielä vähemmän) monien sosialismin nimellä kulkeneiden 20. vuosisadan yhteiskuntien kanssa? Kyse ei ole siitä ettemmekö pitäisi noiota historian sivuja työväenliikkeen historiaan kuuluvina, vaan siitä, että uskomme ”paluun Marxiin”, hänen kriittiseen näkemykseensä merkitsevän tilaisuutta käyttää eräitä todella erinomaisia kriittisiä työvälineitä kapitalismin ymmärtämiseksi ja arvostelemiseksi. Varsinkin Neuvostoliiton romahduksen jälkeen ja kapitalistisen tuotantotavan levittyä uusille alueille maapallolla (esimerkiksi Kiinaan ja Intiaan) on kapitalismista tullut todella yleismaailmallinen järjestelmä ja jotkut marxin analyyseista ovat osoittaneet merkityksensä jopa selkeämmin kuin hänen omana aikanaan. Tämä tietysti pitää sanoa ilman että omaksuisi uudestaan apologeettisen lähestymistavan Marxiin tai uskoisi että hänen puolitoista vuosisataa sitten laatimansa tekstit sisältävät täsmällisen kuvauksen nykypäivän maailmasta; tai että peräti jättäisi Marxin ristiriidat ja erehdykset vaille huomiota.
Olen yrittänyt työskennellä tässä hengessä valmistellessani uutta artikkelikokoelmaa, jonka on tarkoitus ilmestyä pian: The Marx Revival. Essays on the Critique of Contemporary Society (Palgrave, tulossa 2011). Tämän kirjaprojektin tarkoituksena on nimenomaan tuottaa julkaisu, jossa joukko arvostettuja kansainvälisiä tutkijoita (kuten Immanuel Wallerstein, Moishe Postone, Ellen Meiksins Wood ja monet muut) arvioi, lukemalla marxia tämän päivän valossa, missä suhteissa hänen ajattelunsa on vielä sioiden ytimeen osuvaa ja hyödyllistä maailman kriittisen ymmärtämisen kannalta. Se on tieteellinen teos, mutta kirjoitettu nimenomaan antikapitalistiselle vasemmistolle, joka on käymässä läpi hyvin vaikeita aikoja.
Viittaat siihen, että Marxin ideat ovat hyödyllisiä vasemmiston uusille puolueille ja yhteiskunnallisille liikkeille. Etenkin Länsi-Euroopassa ja USA:ssa onkin ollut havaittavissa uusia yrityksiä lähestyä Marxin teoreettista perintöä. Mainitaksemme vain yhden esimerkin, Antonio Negri, joka tunnetaan etenkin kirjastaan Imperiumi, on yrittänyt tulkita Marxia uudestaan lähtemällä sellaisista käsitteistä kuin ”elävä työ” – jonka hän myöhemmin liitti spinozistiseksi väittämäänsä ”väen” (multitudo) ideaan – ja ”general intellect” (tämä on ilmaus jota Marx käytti Grundrissessa). Mutta nämä kehittelyt tuntuisivat jo menevän yli sen mitä vielä voi kutsua marxismiksi…
Menemättä kovin syvälle Negrin kritiikkiin ja hänen teoreettiseen selkiytymättömyyteensä ja ristiriitoihinsa (ne ehkä ovatkin yksi hänen menestyksensä osatekijä), joista viime vuosina on kirjoitettu paljon, on silti kiinnostavaa todeta että jotkut viimeisten parinkymmenen vuoden aikana esiintyneistä ajattelijoista, joita on pidetty eturivin marxilaisina, ovat kehittäneet teorioitaan tavalla, joka on usein hyvin etäällä siitä mitä Marx ajatteli. Lähimenneisyyden analyyttiset marxistit ja Jacques Derrida yhtä lailla kuin Antonio Negri ja Slavoj Zizek tänään ovat mielestäni esimerkkejä tästä ilmiöstä. Nythän ei kyse ole siitä, onko Marxin yli meneminen erehdystä tai pyhäinhäväistystä. On paikallaan korjata hänen erehdyksiään ja yrittää päivittää hänen näkemyksiään niiden valtavien muutoksten mukaisiksi joita maailmassa on hänen kuolemansa jälkeen tapahtunut (meidän on aina pidettävä mielessä, että Marx itse päätti olla julkaisematta niitä yli 20 vuoden työnsä hedelmiä, jotka sisältyivät Pääoman II ja III osien käsikirjoituksiin, ja sen lisäksi käytti paljon aikaa ja vaivaa Pääoman ensimmäisen osan monien jaksojen uudelleenkirjoittamiseen elämänsä loppuvaiheessa).
Asian ydin on siinä, että niissä pienissä (muutaman vuosikymmenen takaiseen tilanteeseen verrattuna) poliittisissa puolueissa ja yhteiskunnallisissa liikkeissä, jotka vielä ovat kiinnostuneita vaihtoehdosta kapitalismille, sellaisia teorioita kuin Negrin esittämät pidetään ”autenttisena” (jos tätä sanaa voi käyttää) marxilaisena vaihtoehtona kapitalistisen yhteiskunnan ongelmille. Aivan liian usein nämä teoriat liittyvät paljon suuremmassa määrin muihin ajattelutraditoihin ja kulttuureihin (Zizekin tapauksessa esimerkiksi psykoanalyysiin ja Lacaniin) kuin Marxiin ja työväenliikkeen historiaan.
Asialla on toinenkin, ja ehkä vielä ikävämpi puolensa. Parin viime vuosikymmenen aikana Marx on lähes tyystiin kadonnut. Lukuunottamatta Kommunistista manifestia ei hänen töitään enää saa kirjakaupoista, enkä usko että on liioiteltua todeta Marxin olevan lähes tuntematon opiskelijoiden ja poliittisten aktivistien uudsen sukupolven keskuudessa (puhumattakaan tehtaantyöläisistä tai ammattiyhdistysaktiiveista ja –johtajista). Näin ei ole vain Pohjois-Amerikan masentavalla poliittisella näyttämöllä, vaan myös Aasiassa ja Euroopassa. Marx on tuntematon jopa viimeisten vaikutusvaltaisten eurooppalaisten kommunistipuolueiden nuorten jäsenien parissa – nämä puolueethan ovat muuttaneet nimensä hyväksyttävämpään ja yleisempään ”vasemmistopuolueen” muotoon Saksassa, Ranskassa ja Italiassa. Jos lähdemme kysymään kaikilta näiltä ihmisiltä, kuka Marx on ja mitä he tietävät hänen kriittisestä teoriastaan, voisimme tehdä sen ikävän havainnon, että joitakin pieniä piirejä lukuunottamatta hänen aatteidensa asema työväenliikkeessä ei ole edes sillä tasolla millä se oli 1900-luvun alussa. Silloinkin myös muiden soaialismin teoreetikkojen (Lassalle, Proudhon jne.) ajatuksilla oli vaikutusvaltaa, mutta Marx oli primus inter pares. Nykytilannetta voitaisiin ehkä verrata aikaan ennen vuotta 1848. Silloin vallalla oli eklektismi ja suunnaton sekaannus sen suhteen, mitä ”sosialismilla” tulisi ymmärtää. Itse asiassa, mitä oikeastaan merkitsee tuo nykyisin suuressa huudossa oleva epämääräinen muotoilu ”21. vuosisadan sosialismi”? Jo se seikka että sen luonnehtimiseksi on ollut pakko käyttää moniselitteistä ja tyhjää vuosisadan järjestyslukua näyttää minusta olevan merkki kyvyttömyydestä määritellä tietty poliittinen projekti.
Mutta palatakseni alkuperäiseen kysymykseenne, on olemassa uhka että kun Marxin aatteet aiemmin levisivät marxilais-leniniläisten tai maolaisten oppikirjojen kautta, niitä nykyisin puolestaan saattavat väärintulkita Negrin kaltaiset kirjoittajat. Ja tämä on enemmänkin kuin pelkkä uhka, se on jo käynyt toteen. Ajatellaanpa vaikka sitä, että viime vuosina Marxin ajatuksia on yhdistetty sellaisiinkin yleistäviin käsityksiin kuin ”reilu kauppa” tai vastaaviin uusproudhonilaisiin teorioihin kuten mikroluotot ja mikrorahoitus. Nämä ovat täysin kapitalismille alisteisia käsityksiä ja Marx oli taistellut koko elämänsä sellaisia vastaan. Tai ajatellaan sitä, että – totta kai myös propagandakoneistolla on tässä osuutensa – viime vuosien suurinta vasemmistolaista liikettä on kutsuttu ”globalisaation vastaiseksi” liikkeeksi. Tällainen saisi Marxin kääntymään haudassaan. Pääasianahan ei ole ”globalisaation” periaatteellinen vastustaminen, vaan kapitalismin tänä päivänä synnyttämän globalisaation kritiikki. Aivan ilmeisesti tässä kaikessa on suunnatonta sekaannusta ja meidän on aloitettava aivan perusasioista viime vuosikymmenten tappioiden jälkeen.
Näistä syistä tämän päivän ensisijaisiin tehtäviin kuuluu Marxin teosten uudelleen julkaiseminen ja niiden kriittinen käyttö, jotta ymmärtäisimme paremmin aikamme ristiriitoja ja sen asettamia tehtäviä.
Italialaisen marxismin perinne korostaa, Gramscin vanavedessä, Marxin merkitystä ennen kaikkea historioitsijana, historiallisen materialismin luojana. Mitkä sinun mielestäsi kuuluvat Marxin tärkeimpiin uusiin oivalluksiin historioitsijana?
Marx oli suuri historioitsija. Uransa aikana hän kuvaili – laatimissaan historiallisissa pamfleteissa tai lehtimiehenä Neue Rheinische Zeitungiaa ja New York Tribunessa – monia 1800-luvun tärkeimpiä poliittisia tapahtumia: vuoden 1848 vallankumousta, brittien herruutta Intiassa, Krimin sotaa, Euroopan maiden välistä diplomatiaa, vuoden 1857 finanssikriisiä, USA:n sisällissotaa, Pariisin kommuunia ja paljon muuta. Hän laati tällä tavoin eräitä 19- vuosisadan poliittisen polemiikin loistavimpia tuotteita, sellaisia kuin Louis Bonaparten brumaire-kuun 18. päivä, Lordi Palmerston tai Kansalaissota Ranskassa. Jotkut hänen historiaan liittyvät tekstinsä ansaitsisivat osakseen suurempaa huomiota kuin mitä ne toistaiseksi ovat saaneet. Ajattelen erityisesti hänen artikkleitaan New York Tribunessa, siihen aikaan Yhdysvaltain luetuimmassa sanomalehdessä.
Ja sitten on hänen historiateoriansa, Marxin materialistinen historiankäsitys, joka on ehkäpä häenn suurimpia panoksiaan yhteiskuntatieteissä. Se on ollut suunnattoman vaikutusvaltainen, eikä tietenkään vain italialaisessa kulttuurissa. Teoriaa on usein arvosteltu. Mutta, taas kerran, jos tarkemmin silmäämme tätä arvostelua, joudumme huomaamaan että se kohdistuu paljon useammin hänen seuraajiensa ”historialliseen materialismiin” (Marx itse ei koskaan käyttänyt tätä ilmaisua), jos ei vieläkin nimenomaisemmin Stalinin vulgaariin ”dialektiseen materialismiin” (ajattelen nyt vuonna 1938 julkaistua, paljon luettua ja laajalle levinnyttä käsikirjaa Dialektisesta ja historiallisesta materialismista), joilla ei ollut ehdottomasti mitään tekemistä Marxin kanssa. Ne liittävät Marxiin asioita jotka eivät lainkaan ole marxilaisia: uskomuksen, että yhteiskuntamuodostumat kehittyvät vaiheittaisesti, tiukan välttämättömästi, kohti sosialismia. Uusi MEGA-projekti voi ehkä tässäkin osoittautua avuksi, koska siinä on Saksalaisen ideologian ensimmäisen osan (niin sanotun Feuerbach-luvun[5]) tuoreimmassa editiossa palautettu näiden keskeneräisten käsikirjoitusten katkelmallinen luonne, mikä osoittaa marxilais-leniniläisen tulkinnan väärennökseksi – siinä tulkinnassa nämä nuoren tiedemiehen aivan poliittisen taloustieteen kohdistuneiden tutkimustensa alkuvaiheessa laatimat epätäydelliset käsikirjoitukset oli nostettu tyhjentäväksi ”historiallisen materialismin” esitykseksi.
Äskeiseen kysymykseen liittyen haluaisimme siteerata Marxin kirjettä Joseph Weydemeyerille 5. maaliskuuta 1852, jossa Marx kirjoitti: ”Minulle ei kuulu ansio enempää luokkien olemassaolon keksimisestä aikamme yhteiskunnassa kuin niiden keskinäisestä taistelustakaan. Porvarilliset historiankirjoittajat olivat jo kauan ennen minua tuoneet esiin luokkataistelun historiallisen kehittymisen ja porvarilliset taloustieteilijät luokkien taloudellisen anatomian. Mitä minä toin uutta, niin ensinnäkin todistin, että luokkien olemassaolo on yhteydessä vaintuotannon tiettyihin historiallisiin kehitysvaiheisiin; toiseksi, että luokkataistelu johtaa ehdottomastiproletariaatin diktatuuriin; kolmanneksi, että tämä diktatuuri itse on vain siirtymistä kaikkien luokkien hävittämiseen ja luokattomaan yhteiskuntaan”.[6] Oletko sitä mieltä että nämä Marxin ajatukset sopivat vielä nykytilanteeseen?
Palaan vielä hetkeksi edelliseen kysymykseen. Uskon, että yksi syy siihen miksi Marxin ajatuksia on ymmärretty väärin on siinä, että niitä on liian usein luettu – silloin kun niitä ylipäätään on luettu – historiallisen kontekstinsa ulkopuolella. Otetaanpa esimerkiksi juuri tämä kirje Weydemeyerille. Se laadittiin 1852, jolloin Marx oli 33-vuotias, siis hyvin nuori ja vasta kehittelemässä teorioitaan. Lisäksi maidän on pidettävä mielessä, että tämä oli vain toverille lähetetty kirje, ei julkaisussa oleva yleistävä toteamus. Sitä ei siksi pitäisi ottaa täsmällisenä kannanottona. Mielestäni se tuskin oli Marxin lopullinen ajatus esillä olevien asioiden suhteen. Tästä huolimatta juuri siteeraamanne kirjeen lauseita on toistettu monta kertaa ja laajalti. Esimerkiksi DDR:ssä ne esiintyivät myös monissa poliittisissa julisteissa, joiden tarkoituksena oli alleviivata proletariaatin diktatuurin käsitteen otaksuttua tärkeyttä Marxille. Mutta totuus on toisenlainen. Mainitsen vain sen tekstivertailuille pohjautuvan tuloksen, jonka Hal Draper esitti Marxin vallankumousteoriaa koskevassa kirjassaan.[7] Vertailu osoitti, että Marx käytti hyvin harvoin ilmaisua ”proletariaatin diktatuuri”. Itse asiassa se esiintyy hänellä vain seitsemän kertaa, eikä tällöin vain julkaistuissa teksteissä, vaan myös kirjeenvaihdossa, mukaan lukien juuri tämä kirje Weydemeyerille. Sen sijaan monet marxistit viljelivät ilmaisua tuhka tiheään, Lenin esimerkiksi satoja kertoja. Niin kuin näkyy, melkoinen ero! Ero ei ole vain määrällinen. Se johti ”proletariaatin diktatuuri”-termin väärinkäyttöön sekä Marxin vastustajilla, jotka halusivat kritisoida Marxia välineellsiesti, ja niillä Marxin kannattajiksi julistautuneilla, jotka etsivät oikeutusta omille, Marxista itsestään suuresti poikkeaville teoreettisille kannoilleen tai toimilleen.
Joka tapauksessa, uskon että julkaistuaan Pääoman ensimmäisen osan 1867, tai myöhemminkin elämänsä loppuvaiheessa Marx olisi kuvaillut löytöjään viittaamalla toisiin seikkoihin, jos hänellä olisi ollut mahdollisuus ilmaista näkemyksensä omia yhteiskuntatieteellisiä löytöjään koskien. Varmastikaan hän ei olisi vetänyt tiukkoja yhteyksiä luokkataistelun ja proletariaatin diktatuurin välille kuten vielä vuoden 1852 kirjeessä Weydemeyerille. Samaten proletariaatin diktatuurin ja luokattoman yhteiskunnan lopullisen päämäärän välinen suhde vaatii tarkempaa selvittelyä. Sehän voitaisiin tulkita utopistiseksi tai hegeliläiseksi toteamukseksi (ajattelen tässä tunnettua keskustelua ”historian lopusta” jne.). Todellisuus on paljon moninutkaisempi. Poliittinen vallankumous ei suinkaan merkitse sosiaalisen muutoksen toteutumista, historian päättymistä, kuten 1900-luvun historia on meille opettanut. Se pitäisi nähdä nimenomaan jatkuvan vieraantumisen purkamisen ja emansipaation prosessin alkuna. Tämä olisi loputon prosessi, jossa ei mitenkään ole takeita siitä, toteutuuko joko paluu kapitalismin epätasa-arvoisiin luokkasuhteisiin vai sosialismiin siirtymisen ”onnellinen lopputulos”.
Sanoit että Marx olisi elämänsä lopulla ”kuvaillut löytöjään viittaamalla toisiin seikkoihin”. Se kuulostaa hieman arvoitukselliselta – voisitko täsmentää?
Marxin panos yhteiskuntatieteisiin oli hyvin monipuolinen, vaikka hänen löytönsä eivät pudonneetkaan kirkkaalta taivaalta, vaan olivat tulosta prosessista, jossa hänen lukemansa lähteet esittivät välistä myös tärkeää osaansa. Mainitsen tässä vain kaksi aihepiiriä. Ensimmäinen on Marxin kuuluisa lisäarvoteoria, joka toteaa sen erityisen tavan miten riisto toteutuu kapitalistisessa yhteiskunnassa: kyseessä on arvo, jonka maksamaton lisätyö synnyttää tuotannossa, ja se myös muodostaa pääoman kasautumisen perustan.
Toinen asia joinka haluaisin mainita ja johon olenkin jo viitannut vastatessani kysymykseen historiallisesta materialismista, on Marxin ajatus kaikkien yhteiskunnallisten muodostumien historiallisesta luonteesta. Hänen tuotantonsa punaisena lankana, varhaisista taloustieteellisistä kirjoituksista 1850-luvun lopun Grundrisseen ja siitä Pääomaan vuosikymmentä myöhemmin, oli ollut kapitalistisen tuotantotavan historiallisen spesifisyyden osoittaminen. Aina kun vain voi, Marx kritisoi ankarasti sitä tapaa millä taloustieteilijät esittivät historiallisia kategorioita ”luonnollisina” realiteetteina, projisoiden porvarilliselle aikakaudelle tyypillisiä ilmiöitä joka ikiseen yhteiskuntaan mikä oli ollut olemassa aikojen alusta lähtien ja esittäen 1700-luvun eristäytyneen ja egoistisen yksilön ihmisluonnon perustyyppinä. Mitä tärkeintä, Marxin harjoittamalla taloustieteilijöiden teorioiden kritiikillä oli kaksinainen luonne. Sen lisäksi että se korosti historiallisen luonnehdinnan välttämättömyyttä todellisuuden ymmärtämisessä, sillä oli täsmällinen poliittinen tavoite, kapitalistisen tuotantotavan muuttumattomuutta koskevan dogmin kumoaminen. Kapitalistisen järjestyksen historiallisuuden osoittaminen olisi myös todiste sen ohimenevästä luonteesta ja sen kumoamisen mahdollisuudesta. Marxille kapitalistinen talous ei ollut seurausta jostain yli- ja epähistoriallisesta ”ihmisluonnosta”, kuten klassiset politekonomistit julistuvat, vaan tulosta pitkästä historiallisesta kehityksestä. Tämä osoittaa, ettei kapitalismi ole ihmiskunnan historian ainoa, eikä lopullinen vaihe.
* * *
Vesa Oittinen toimii venäläisen filosofian professorina Helsingin yliopiston Aleksanteri-instituutissa. Hän on julkaissut mm. teokset Marx ja Venäjä (toim. 2006) ja MEGA ja Marxin uudelleen löytäminen (toim. yhdessä Juha Koiviston kanssa, Vastapaino 2010).
Andrei Maidanski toimii professorina Taganrogin talous- ja liikejohdon instituutissa. Hän on julkaissut useita tutkimuksia Spinozasta, marxismista ja neuvostofilosofiasta ja kirjoittaa säännöllisesti venäläisissä filosofian alan julkaisuihin Voprosy Filosofii ja Logos.
[1] Penguin-editio 1973
[2] Enrique Dussel, Towards an unknown Marx. A commentary on the manuscripts of 1861—1863 (Routledge 2001)
[3] Takahisa Oishi, The Unknown Marx (Pluto 2001)
[4] Marcello Musto, Karl Marx’s Grundrisse. Foundations of the Critique of Political Economy 150 Years After, Routledge 2008
[5] Karl Marx, Friedrich Engels, Joseph Weydemeyer, Die deutsche Ideologie. Artikel, Druckvorlagen, Entwürfe, Reinschriftenfragmente und Notizen zu ”I. Feuerbach” und zu ”II. Sankt Bruno”, julkaisusssa: Marx-Engels-Jahrbuch 2003 (Berlin: Akademie Verlag 2004)
[6] Suomennos julkaisun Karl Marx, Friedrich Engels, Kirjeitä, Moskova: Edistys 1976, s. 70 mukaan.
[7] Hal Draper, The Dictatorship of the Proletariat: from Marx to Lenin, Monthly Review Press 1987, ss. 385—386
