Categories
Interviews

Buon compleanno Marx, libertario letto molto male

Salvatore Cannavò

Marx è vivo e lotta insieme a noi. Lo slogan è un po’ scontato e forse abusato. Ma sorprendentemente vero. Nel duecentenario della nascita l’autore de Il Capitale e de Il Manifesto del partito comunista mantiene una attualità e una vitalità innegabili.

La scorsa settimana il quotidiano francese Le Monde gli ha dedicato un grande servizio che racconta la diffusione del marxismo negli Stati Uniti. Il Corriere della Sera gli dedica uno dei primi libri della nuova casa editrice, Solferino, curato da Antonio Carioti e in cui, nella prefazione di Ernesto Galli della Loggia si legge che  “non bisogna sottovalutare la forza anche camaleontica delle idee, la loro capacità di adattarsi ai tempi, di trovare nuovi motivi per tornare prepotentemente sulla scena. Specie se si tratta di idee forti, forti in particolare nell’indicare quale sia il nemico da combattere (che poi sia quello giusto è tutt’altro discorso)”.
Quello che è stato “un rabbino mancato”, come scrive un rigoroso studioso di Marx, Marcello Musto, docente presso la York University di Toronto, si impone sulla scena più da morto che da vivo. Sicuramente grazie a uno studio talmente intenso da averlo fatto ammalare.
Marx studiò sempre e senza pausa, nonostante gli stenti, i figli che gli morivano in casa, nonostante “la quintessenza della merda” che dovette ingoiare. In vita pubblicò relativamente poco, accumulando appunti e quaderni, alla continua ricerca della perfezione con l’opera omnia, Il Capitale, completato solo nel capitolo primo e poi ricostruito da Engels dopo la morte dell’autore. Questa incompiutezza e la mole sterminata dei suoi scritti rende l’opera marxiana fresca e vitale nonostante il santino del socialismo reale che gli è stato cucito addosso.
A essere convinto che invece Marx faccia rima con libertà è lo stesso Musto che respinge l’idea di una linea di congiunzione tra il pensatore di Treviri e il totalitarismo (tesi coltivata, sia pure con prudenza, da Hannah Arendt): “Marx assegnò un valore fondamentale alla libertà individuale” dice Musto al Fatto quotidiano. “Il suo comunismo è radicalmente diverso dal livellamento delle classi auspicato da tanti suoi predecessori e dalla grigia uniformità politica ed economica realizzata da molti suoi seguaci. Marx fu contrario a ogni tipo di socialismo di Stato e considerò essenziale, per ogni processo rivoluzionario, l’autoemancipazione dei lavoratori. La sua idea di società è, dunque, agli antipodi dei totalitarismi sorti in suo nome nel XX secolo. Marx fu il teorico dell’autogoverno dei produttori”.
Su questa ipotesi c’è un filone di pensiero che è rimasto minoritario nella storia del marxismo occidentale, battuto dal comunismo reale, ma che ha poi trovato nuovi spazi nella Marx Renaissance di inizio 2000 e che può essere sintetizzata nelle parole del filosofo francese Jacques Derrida: “Sarà sempre un errore non leggere, rileggere e discutere Marx”.
Come invitava Immanuel Wallerstein sulle pagine domenicali de La Lettura, leggere Marx significa leggere le sue opere. Da quali cominciare? “Partirei dai documenti più importanti redatti per l’Associazione Internazionale dei Lavoratori, compresa La guerra civile in Francia, dice Musto, ai quali farei immediatamente seguire i capitoli più storici del Libro Primo de Il Capitale, che resta il testo principale per comprendere la teoria di Marx. La Critica del programma di Gotha è un testo breve quanto prezioso. Una buona selezione dai Grundrisse, soprattutto delle pagine sulla società post-capitalistica, potrebbe precedere alcuni articoli giornalistici pubblicati sul New York Tribune, in particolare quelli sulla crisi economica del 1857. Il Manifesto del Partito Comunista e i Manoscritti economico-filosofici del 1844 restano delle letture molto affascinanti, ma andrebbero affrontate con la consapevolezza che Marx sviluppò ulteriormente le proprie concezioni, dopo la loro stesura”.
Ma, al dunque, perché Marx resta attuale, cosa funziona di quel pensiero? Come scriveva il filosofo francese Daniel Bensaid “il rapporto tra capitale e lavoro resta un rapporto asimmetrico; il primo non potrà mai fare a meno del secondo, mentre il secondo può fare benissimo a meno del primo”.
Musto fa la stessa osservazione: “In un’epoca nella quale la classe capitalista torna ad appropriarsi, senza quasi alcuna opposizione, di enormi quantità di lavoro non pagato, Marx mostra, meglio di chiunque altro, che i lavoratori non ricevono l’equivalente di quello che producono. Ne Il Capitale, egli affermò che la ricchezza della borghesia è possibile solo mediate la ‘trasformazione in tempo di lavoro di tutto il tempo di vita delle masse’. Questa dinamica si manifesta ancora di più su scala globale”.
Nonostante il lavoro non sia più non solo quello dell’800 ma nemmeno quello del 900 e nonostante il camaleontismo del capitale, quel rapporto ineguale è tutt’ora vigente. Si può pensare che la soluzione risieda in un nuovo compromesso tra capitale e lavoro, ipotesi riformista forte, alla Sanders; oppure che il capitalismo vada abbattuto, ipotesi rivoluzionaria. Ma l’analisi di quella disparità resta tutt’ora in piedi. La storia recente ha dimostrato che non esiste “terza via”. Anche per questo Marx non sente il peso dei suoi duecento anni.

Categories
Radio

Marx Reloaded

Categories
Journalism

Leiam Karl Marx! Uma conversa com Immanuel Wallerstein

Ao longo das últimas três décadas, a ideologia e as políticas neoliberais têm permanecido quase sem contestação pelo mundo inteiro.

Não obstante, a crise económica de 2008, as profundas desigualdades que existem na nossa sociedade – particularmente entre o Norte Global e o Sul – e os dramáticos problemas ambientais do nosso tempo têm impelido diversos académicos, analistas económicos e políticos a reabrir o debate sobre o futuro do capitalismo e a necessidade de uma alternativa. É neste contexto que hoje, em praticamente todo o mundo, por ocasião do bicentenário do nascimento de Marx, surge um ?renascer de Marx?; um regresso a um autor que, no passado, foi erradamente associado ao dogmatismo marxista-leninista e, depois, precipitadamente descartado na sequência da queda do Muro de Berlim.

Regressar a Marx é mais do que indispensável para compreender a lógica e as dinâmicas do capitalismo. O seu trabalho é, também, uma ferramenta muito útil para proceder a um exame rigoroso das razões pelas quais falharam as anteriores experiências sócio-económicas que pretendiam substituir o capitalismo por outro modo de produção. Uma explicação para estes falhanços é crítica para a nossa busca contemporânea por alternativas.

Immanuel Wallerstein (www.iwallerstein.com), hoje em dia Investigador Sénior da Universidade de Yale, em New Haven, EUA, é um dos maiores sociólogos vivos, e um dos académicos mais capazes na discussão sobre a relevância actual de Marx. É, desde há longo tempo, um leitor de Marx, e o seu trabalho foi influenciado pelas teorias do revolucionário nascido em Trier, a 5 de maio de 1818. Wallerstein escreveu mais de uma trintena de livros, todos traduzidos em diversas línguas, entre os quais o famoso O Sistema mundial moderno, publicado em quatro volumes entre 1974 e 2011.1

Marcello Musto: Professor Wallerstein, 30 anos depois do fim do chamado ?socialismo real?, continua a haver, por todo o mundo, publicações, debates e conferências sobre a contínua capacidade de Karl Marx para explicar o presente. Isto é surpreendente? Ou acredita que as ideias de Marx continuarão a ser relevantes para todos aqueles que procuram uma alternativa ao capitalismo?

Immanuel Wallerstein: Há uma velha história sobre Marx: expulsem-no pela porta da frente, que ele volta a entrar pela janela das traseiras. É o que está a acontecer outra vez. Marx é relevante porque temos que lidar com problemas sobre os quais ele ainda tem muito a dizer, e porque o que ele disse é diferente daquilo que a maior parte dos outros autores discutiram sobre o capitalismo. Muitos comentadores e académicos – não apenas eu – acham Marx extremamente útil, e hoje ele atravessa de novo uma fase de popularidade, apesar de tudo o que foi predito em 1989.

Marcello Musto: A queda do Muro de Berlim libertou Marx das cadeias de uma ideologia que pouco tinha que ver com a sua concepção da sociedade. O panorama político que se seguiu ao fim da União Soviética ajudou a libertar Marx do papel de figura de proa de um aparelho de Estado. O que é que, na interpretação de Marx do mundo, continua a chamar a atenção?

Immanuel Wallerstein: Acredito que, quando as pessoas pensam num conceito sobre a interpretação de Marx do mundo, elas pensam em ?luta de classes?. Quando leio Marx à luz dos problemas do presente, para mim a luta de classes significa a luta necessária daquilo a que chamo a Esquerda Global – que acredito esforçar-se por representar os 80% da população com menores rendimentos – contra a Direita Global – que representa talvez 1% da população. A luta é pelos restantes 19%. É sobre como conquistá-los para um dos lados, em vez de para o outro.

Vivemos numa era de crise estrutural do sistema mundial. O actual sistema capitalista não pode sobreviver, mas ninguém pode saber com certeza o que é que o substituirá. Estou convencido de que há duas possibilidades: uma é aquilo a que chamo o ?Espírito de Davos?. O objectivo do Fórum Económico Mundial de Davos é estabelecer um sistema que mantém as piores características do capitalismo: a hierarquia social, a exploração e, sobretudo, a polarização da riqueza. A alternativa é um sistema que terá que ser mais democrático e mais igualitário. A luta de classes é um intento fundamental para influenciar o futuro daquilo que substituirá o capitalismo.

Marcello Musto: A sua reflexão sobre a classe média recorda-me a ideia de hegemonia de Antonio Gramsci, mas penso que a questão está também no entendimento de como motivar as massas, os 80% que referiu, para a participação política. Isto é particularmente urgente no chamado Sul global, onde se concentra a maioria da população mundial e onde, nas últimas décadas, apesar do dramático aumento das desigualdades produzido pelo capitalismo, os movimentos progressistas se tornaram muito mais fracos do que eram anteriormente. Nestas regiões, a oposição à globalização neo-liberal tem sido frequentemente canalizada para o apoio a fundamentalismos religiosos e partidos xenófobos. Também na Europa vemos este fenómeno crescer cada vez mais.

A questão é: será que Marx nos ajuda a entender este novo cenário? Estudos recentemente publicados têm apresentado novas interpretações de Marx que podem contribuir para abrir ?retrovisores? para o futuro, para usar a sua expressão. Estes estudos revelam um autor que estendeu a sua análise das contradições da sociedade capitalista para além do conflito entre o capital e o trabalho, alargando-o a outros domínios. De facto, Marx dedicou muito do seu tempo ao estudo das sociedades não Europeias e ao papel destrutivo do colonialismo na periferia do capitalismo. Consistentemente, e ao contrário das interpretações que equiparam a conceção de Marx do socialismo ao desenvolvimento das forças produtivas, as preocupações ecológicas figuram de forma notória no seu trabalho.

Finalmente, Marx demonstrou um vasto interesse em diversos outros tópicos que os académicos frequentemente ignoram quando dissertam sobre ele. Entre eles estão as potencialidades da tecnologia, a crítica do nacionalismo, a procura de formas colectivas de propriedade não controlada pelo Estado e a necessidade de liberdade individual na sociedade contemporânea: todos temas fundamentais dos nossos tempos. Mas, para além destas novas facetas de Marx – que sugerem que o renovado interesse no seu pensamento é um fenómeno destinado a continuar nos próximos anos -, poderia indicar três das ideias mais reconhecidas de Marx que acredita valer a pena reconsiderar hoje em dia?

Immanuel Wallerstein: Em primeiro lugar, Marx explicou-nos melhor que ninguém que o capitalismo não é a forma natural de organização da sociedade. Na Pobreza da Filosofia , publicada quando tinha apenas 29 anos, Marx já ironizava com os economistas políticos burgueses que defendiam que as relações capitalistas ?são leis naturais, independentes da influência do tempo?. Marx escreveu que, para eles, ?houve História, já que nas instituições do feudalismo encontramos relações de produção bastante diferentes das da sociedade burguesa?, mas que não aplicavam a História ao modo de produção que defendiam; representavam o capitalismo como ?natural e eterno?. No meu livro Historical Capitalism tentei demonstrar que capitalismo é aquilo que ocorreu na História, em oposição a uma ideia vaga e obscura adoptada por diversos economistas políticos do mainstream. Defendi várias vezes que não há capitalismo que não seja capitalismo histórico. É tão simples como isso, para mim, e devemos muito a Marx.

Em segundo lugar, quero reforçar a importância do conceito de ?acumulação primitiva?, ou seja, a espoliação das terras dos camponeses é o elemento fundador do capitalismo. Marx compreendeu muito bem que era um processo chave na constituição do domínio da burguesia. Estava lá no início do capitalismo, e está lá ainda hoje.

Finalmente, convidaria a uma reflexão mais profunda obre o tema da ?propriedade privada e comunismo?. No sistema estabelecido na União Soviética – em particular sob Estaline – o Estado possuía a propriedade, mas isso não significava que as pessoas não fossem exploradas ou oprimidas. Eram-no. Falar sobre ?socialismo num país?, como fez Estaline, é também algo que nunca entrou na cabeça de ninguém, incluindo Marx, antes desse período. A propriedade pública dos meios de produção é uma possibilidade. Também podem ser possuídos de forma cooperativa. Mas, se queremos fundar uma sociedade melhor, temos que saber quem produz e quem recebe o superávit. Que tem que ser completamente reorganizada, ao contrário do capitalismo. Para mim, esta é a questão chave.

Marcello Musto: Em 2018 assinala-se o bicentenário do nascimento de Marx, e novos livros e filmes têm sido dedicados à sua vida. Há um período da sua vida que considere mais interessante?

Immanuel Wallerstein: Marx teve uma vida muito difícil. Lutou contra graves problemas de pobreza pessoal e teve a sorte de ter um camarada como Friedrich Engels, que o ajudou a sobreviver. Marx também não teve uma vida emocional fácil, e a sua persistência em tentar fazer aquilo que pensava ser o trabalho da sua vida – a compreensão da maneira como funciona o capitalismo – foi admirável. Isto foi o que ele se viu a fazer. Marx não queria explicar a Antiguidade, nem definir o que é o que socialismo deveria ser no futuro. Estas não eram as tarefas que se impôs. O que queria era compreender o mundo capitalista em que vivia.

Marcello Musto: Durante toda a sua vida, Marx não foi um mero académico isolado no meio dos livros do British Museum de Londres, mas foi sempre um militante revolucionário envolvido nas lutas da sua época. Por causa do seu ativismo, na juventude foi expulso de França, da Bélgica e da Alemanha. Foi também forçado ao exílio na Inglaterra, quando as revoluções de 1848 foram derrotadas. Promoveu jornais e revistas e sempre apoiou os movimentos de trabalhadores de todas as maneiras que pôde. Mais tarde, entre 1864 e 1872, tornou-se o líder da Associação Internacional de Trabalhadores, a primeira organização transnacional da classe trabalhadora e, em 1871, defendeu a Comuna de Paris, a primeira experiência socialista da História.

Immanuel Wallerstein: Sim, é verdade. É essencial lembrar a militância de Marx. Tal como o Marcello sublinhou, recentemente, no volume Workers Unite!, ele desempenhou um papel extraordinário na Internacional, uma organização de pessoas que estavam fisicamente distantes umas das outras, num tempo em que não existiam mecanismos de comunicação fácil. A atividade política de Marx também envolveu o jornalismo, que o acompanhou durante a maior parte da sua vida como forma de comunicação com uma audiência alargada. Trabalhou como jornalista para ter um rendimento, mas via o seu contributo como atividade política. Não tinha nenhuma intenção de ser neutro. Foi sempre um jornalista comprometido.

Marcello Musto: Em 2017, por ocasião do centésimo aniversário da revolução russa, alguns académicos voltaram ao contraste com o estilo dos seguidores que estiveram no poder durante o século XX. Qual é a principal diferença entre estes e Marx?

Immanuel Wallerstein: Os escritos de Marx são iluminados, e muito mais subtis e variados do que algumas das interpretações simplistas das suas ideias. É sempre bom lembrar a famosa boutade em que Marx disse: ?Se isto é o marxismo, então de certeza que eu não sou marxista?. Marx esteve sempre pronto para lidar com a realidade do mundo, não como muitos outros que impuseram as suas perspectivas dogmaticamente. Marx mudava muitas vezes de ideias. Estava constantemente à procura de soluções para os problemas que via que o mundo enfrentava. É por isso que, ainda hoje, ele é um guia muito útil.

Marcello Musto: Para concluir, o que é que gostaria de dizer à geração mais nova que ainda não encontrou Marx?

Immanuel Wallerstein: A primeira coisa que tenho a dizer aos jovens é que têm que o ler. Não leiam sobre ele, leiam Marx. Poucas pessoas – em comparação com os muitos que falam sobre ele – leram Marx na realidade. Isto também é verdade para Adam Smith. Geralmente, as pessoas limitam-se a ler sobre estes clássicos. Aprendem sobre eles a partir dos resumos de outras pessoas. Querem poupar tempo mas, na verdade, estão é a perder tempo! Devemos ler pessoas interessantes, e Marx é o académico mais interessante dos séculos XIX e XX. Não há qualquer dúvida sobre isso. Ninguém é igual a ele em termos do número de assuntos sobre os quais escreveu, nem na qualidade da análise. Por isso, a minha mensagem para a nova geração é que vale muito a pena descobrir Marx, mas é preciso ler, ler, lê-lo. Leiam Karl Marx!

Categories
Journalism

O Encontro de Marx com a Economia Política

1. Paris: Capital do Século XIX
Paris é “um milagre descomunal, um conjunto espantoso de movimentos, máquinas e ideias, a cidade de mil romances diferentes, a cabeça do mundo”[1].
Foi assim que Balzac descreveu num dos seus contos o efeito provocado pela metrópole sobre aqueles que não a conheciam bem.
Nos anos anteriores à revolução de 1848, a cidade era habitada por artesãos e trabalhadores em constante agitação política. Das suas colónias de exilados, revolucionários, escritores e artistas, e do fermento social em geral, acumulou uma intensidade apenas vista em poucas épocas. Mulheres e homens com os mais variados dotes intelectuais publicavam livros, revistas, jornais, escreviam poesia, discursavam em sessões e discutiam interminavelmente em cafés, nas ruas e nos bancos públicos. A proximidade levava a que exercessem uma influência contínua uns sobre os outros.[2]
Mikhail Bakunin, que tinha decidido atravessar o Reno, viu-se de repente “entre aqueles elementos novos que ainda não tinham nascido na Alemanha… [num clima onde] as ideias políticas circulam entre todos os estratos da sociedade”.[3] Lorenz von Stein escreveu que “a vida do próprio povo estava a começar a criar novas ligações e a conceber novas revoluções”.[4] Arnold Ruge [1802-1880] considerava que “em Paris viveremos as nossas vitórias e as nossas derrotas”.[5] Em resumo, este era o lugar para se estar naquele momento particular da história.
Para Balzac, “as ruas de Paris têm qualidades humanas e uma fisionomia tal que nos deixam marcas a que não podemos resistir”.[6] Muitas destas marcas também atingiram Karl Marx, que aos vinte e cinco anos se tinha mudado para lá, em outubro de 1843; elas influenciaram profundamente a sua evolução intelectual, que amadureceu decisivamente ao longo do seu tempo em Paris.
Na sequência da sua experiência jornalística no Rheinische Zeitung [Gazeta Renana], o abandono de Marx do horizonte conceptual do estado racional Hegeliano, juntamente com um radicalismo democrático, significaram que ele chegara à capital francesa com uma certa abertura teórica. Mas isso era agora abalado pela visão tangível do proletariado. A incerteza criada pela atmosfera problemática da altura, que vivia a rápida consolidação de uma nova realidade económico-social, foi dissipada assim que contactou, quer teorica quer empiricamente, com a classe trabalhadora parisiense e as suas condições de vida e trabalho.
A descoberta do proletariado e, através dele, da revolução; o novo compromisso com o comunismo, ainda definido de forma pouco clara e semi-utópica; a crítica da filosofia especulativa de Georg Wilhelm Friedrich Hegel [1770-1831] e da Esquerda Hegeliana; o primeiro esboço da conceção materialista da história e o início da sua crítica da economia política: eis o conjunto dos temas fundamentais que Marx desenvolveria ao longo deste período.

2. Clássicos da Economia Política e Trabalho Alienado
A economia política não foi a primeira paixão intelectual de Karl Marx. Ela acabara de surgir enquanto disciplina na Alemanha durante a sua juventude e ele só a encontrou após muitas outras matérias. Quando trabalhava na Rheinische Zeitung, Marx já se tinha debruçado acerca de questões económicas específicas, embora apenas do ponto de vista jurídico ou político. Mas a censura atingiu o jornal e levou-o a terminar a experiência, “a retirar-me do espaço público para o meu estudo”.[7] Prosseguiu os seus estudos sobre o estado e as relações jurídicas, nos quais Hegel era a autoridade máxima, e em 1843 escreveu o manuscrito que foi publicado postumamente como Crítica da Filosofia do Direito de Hegel. Tendo desenvolvido a convicção de que a sociedade civil era a verdadeira base do estado político, ele formulou, pela primeira vez, a importância do fator económico nas relações sociais.
Mas foi apenas em Paris que Marx deu início ao “estudo crítico sério da economia política”[8], tendo recebido um impulso decisivo a partir das contradições na lei e na política que não podiam ser resolvidas no âmbito da sua própria esfera, e da incapacidade de ambas em fornecer soluções para os problemas sociais. O “Esboço de uma Crítica da Economia Política” de Engels — um dos seus dois artigos publicados no primeiro e único volume dos Deutsch-französische Jahrbücher [Anais franco-alemães] — também influenciou Marx nesta altura. A partir daí, os seus estudos, até então sobretudo filosóficos, políticos e históricos, voltaram-se para a nova disciplina que se tornou o fulcro das suas preocupações científicas e definiu um novo horizonte que ele nunca abandonaria,
Sob a influência do livro de Moses Hess [1812–1872], Essence of Money (1845), e da sua transposição do conceito de alienação de um plano especulativo para o plano económico-social, Marx começou por concentrar-se na crítica da mediação económica do dinheiro enquanto obstáculo para a concretização da essência humana. Numa polémica contra A Questão Judaica (1843) de Bruno Bauer, ele considerou que a questão Judaica era um problema social que representava os pressupostos filosóficos e histórico-sociais da civilização capitalista como um todo. O Judeu era a metáfora e a vanguarda histórica para as relações que produzia, uma figura mundana que se tornou sinónimo do capitalismo tout court.
Logo em seguida, Marx começou grandes leituras numa nova área de estudo e escreveu, tanto nos seus manuscritos e cadernos de excertos, muitos comentários críticos que compilou, como habitualmente, do material de leitura. O fio condutor do seu trabalho era a necessidade de revelar e confrontar a maior mistificação da economia política: a ideia de que as suas categorias eram válidas em todos os tempos e em todos os lugares. Marx estava profundamente consternado por esta cegueira e falta de noção histórica por parte dos economistas, que assim tentavam ocultar e justificar a desumanidade das condições económicas do seu tempo, apresentando-as como um facto natural. Num comentário a um texto de Say, apontou que “a propriedade privada é um facto cuja constituição não diz respeito à economia política, mas que constitui, no entanto, o seu fundamento”. […] O conjunto da economia política é portanto baseada num facto desprovido de necessidade”[9]. Observações idênticas repetem-se nos Manuscritos Economico-Filosóficos de 1844, onde Marx sublinha que “a economia política parte do facto da propriedade privada; não o explica”. “O economista afirma como facto ou acontecimento o que deveria deduzir”[10].
O seu estudo profundo e alargado da história dera-lhe uma primeira chave para ler a evolução temporal das estruturas sociais, e ele também já assumira o que considerava as melhores ideias de Pierre-Joseph Proudhon [1809-1865], incluindo a crítica da ideia de propriedade privada enquanto um direito natural. Com estes apoios, Marx conseguiu alcançar o entendimento cognitivo principal do carácter provisório da história. Os economistas burgueses apresentavam leis do modo de produção capitalista como leis eternas da sociedade humana. Marx, pelo contrário, tomou como seu único e exclusivo objeto de análise as relações específicas do seu tempo, “o lacerado mundo da indústria”[11]; ele sublinhou a sua transitoriedade enquanto etapa produzida pela história, e partiu para a investigação sobre as contradições criadas pelo capitalismo e que conduzem à sua superação.
Esta forma diferente de entender as relações sociais teve consequências importantes, das quais se destacam sem dúvida as referentes ao conceito de trabalho alienado. Ao contrário dos economistas e do próprio Hegel, para quem ele era uma condição natural e imutável da sociedade, Marx definiu o caminho que o levaria a rejeitar a dimensão antropológica da alienação em favor de uma conceção que a enraizava historicamente numa dada estrutura de produção e de relações sociais: o distanciamento do homem no meio das condições do trabalho industrial.
Nos Manuscritos Economico-Filosóficos de 1844, a alienação é apresentada como o fenómeno através do qual o produto do trabalho confronta o trabalho “como algo estranho, um poder independente do produtor”. A par desta definição geral, Marx elencou quatro formas de alienação do trabalhador na sociedade burguesa: 1) do produto do seu trabalho, que se torna “um objeto estranho que tem poder sobre ele”; 2) da sua atividade laboral, que ele entende como sendo dirigida contra si, como algo que “não lhe pertence”[12]; 3) da “pertença à espécie do homem”, que se transforma num “ser estranho a si”; e 4) dos restantes seres humanos, e da relação com o seu trabalho e com o objeto do seu trabalho[13].
Para Marx, em contraste com Hegel, a alienação não era coincidente com a objetificação enquanto tal, mas antes com um fenómeno específico no âmbito de uma forma precisa de economia: em concreto, o trabalho assalariado e a transformação dos produtos do trabalho em objetos que se opõem aos produtores. A diferença política entre estas duas posições é enorme. Enquanto Hegel apresentava a alienação como uma manifestação ontológica do trabalho, Marx entendia-a como característica de uma época específica, capitalista, da produção, e julgava que seria possível superá-la através da “emancipação da sociedade da propriedade privada”[14].
Nos Manuscritos Economico-Filosóficos de 1844, Marx também enunciava a sua ideia de comunismo. Mas como ainda não tinha alargado o seu estudo da economia nem amadurecido a sua experiência política, essa ideia de comunismo continuava a ser bastante abstrata.
O Marx Parisiense estava faminto de leituras e a elas se dedicava dia e noite. Era um homem cheio de entusiasmo e projetos, que elaborava planos de trabalho tão grandes que nunca poderia completar, e que estudava cada documento relevante para o objeto de investigação; ele foi absorvido pelo rápido avanço do seu conhecimento e pelos variados interesses que o levavam a novos horizontes, novas decisões e ainda mais áreas de investigação.
Absorvido por tão vastos interesses, Marx planeou o esboço da crítica da filosofia do direito de Hegel, iniciou estudos sobre a Revolução Francesa de forma a escrever uma história da Convenção e sugeriu uma crítica das doutrinas socialistas e comunistas existentes. Então, atirou-se como um louco à economia política, que de repente assumiu prioridade sobre a tarefa de abrir terreno na Alemanha à crítica transcendental de Bauer et al., interrompendo-a para escrever a sua primeira obra acabada: A Sagrada Família ou A crítica da Crítica crítica. Contra Bruno Bauer e consortes (1845). Ainda assim, o mais prolífico jovem da Esquerda Hegeliana tinha publicado menos do que muitos dos restantes. Havia algo incrível sobre a sua meticulosidade na sua recusa “em escrever uma frase se fosse incapaz de prová-la de dez formas diferentes”[15]. A convicção de Marx de que a sua informação era insuficiente e os seus juízos imaturos, impediu-o de publicar boa parte do trabalho a que deu início; permaneceram portanto na forma de esboços e fragmentos. As suas notas são por isso extremamente valiosas. Elas permitem-nos medir o alcance da sua investigação, contêm algumas reflexões suas, e devem ser consideradas uma componente essencial da sua obra. Isto também é válido para o período Parisiense, em que os seus manuscritos e notas de leitura testemunham o laço indissolúvel entre o que ele escreveu e os comentários que fez ao trabalho dos outros.

3. Manuscritos e Cadernos de Excertos: Os Documentos de 1844
Apesar do cariz incompleto e fragmentado dos Manuscritos Economico-Filosóficos de 1844, quase todas as suas leituras ou ignoraram ou trataram como pouco importantes os problemas filológicos que apresentam.
Também foi erradamente assumido que Marx escreveu estes textos só após ter lido e juntado excertos dos trabalhos sobre economia política, enquanto na verdade o processo de composição alternou por vários grupos de manuscritos, e os correspondentes excertos foram espaçados no tempo ao longo do seu período Parisiense, dos artigos para os Deutsch-französische Jahrbücher à Sagrada Família.
Apesar destes evidentes problemas de forma, apesar da confusão que se seguiu à publicação de diferentes versões e, acima de tudo, sabendo que boa parte do segundo manuscrito (o mais importante e também o mais disperso) não estava naquele conjunto, nenhum dos intérpretes ou compiladores relevantes reexaminou os originais. No entanto, isto era particularmente necessário para um texto tão marcante nos debates acerca das várias interpretações de Marx.
Escritos entre maio e agosto, os Manuscritos Economico-Filosóficos de 1844 não são uma obra que se desenvolve de forma sistemática ou predeterminada. Todas as referências que lhe são feitas num dado sentido — tanto as que apontam a plenitude completa do pensamento de Marx como as que veem uma conceção definitiva oposta à sua maturidade científica — são refutadas por um exame filológico cuidadoso. Sem serem homogéneos ou sequer interligados entre as suas partes, os manuscritos são a expressão evidente de uma posição em movimento. O escrutínio dos nove cadernos que chegaram até nós, com mais de 200 páginas de excertos e comentários, mostram-nos a maneira como Marx assimilava e usava o material de leitura que os alimentou.
Marx fez os seus primeiros excertos a partir do Tratado de Economia Política (1803) de Say, transcrevendo secções inteiras enquanto adquiria conhecimento sobre os fundamentos da economia. A única nota foi acrescentada depois, no lado direito da respetiva folha, que era a zona que ele guardava para esse efeito. A subsequente compilação a partir sobre Uma Investigação sobre a Natureza e as Causas da Riqueza das Nações (1776) serviu idêntico propósito de o familiarizar com conceitos básicos da economia. De facto, embora estes sejam os excertos mais longos, praticamente não têm comentários. E no entanto o pensamento de Marx sobressai claramente a partir da sua montagem de passagens e, como acontecia muitas vezes noutros âmbitos, da sua forma de colocar lado a lado as teses divergentes de vários economistas. Isso muda, contudo, no caso dos Princípios de Economia Política e de Tributação (1817) de Ricardo, onde surgem as primeiras observações da sua autoria, em particular em relação aos conceitos de valor e preço que ainda eram entendidos como perfeitamente idênticos. Esta equação do valor e preço da mercadoria situa-se na conceção inicial de Marx, que apenas atribuía verdade ao valor de troca produzido pela concorrência e consignava o preço natural ao domínio da abstração. À medida que estes estudos avançavam, as suas notas críticas deixaram de ser esporádicas, mas pontuavam os seus resumos e aumentavam com o seu conhecimento enquanto passava de um autor para outro. Havia frases isoladas, depois notas mais longas, e finalmente — a propósito dos Elementos de Política Económica de James Mill —um comentário crítico sustentado acerca da mediação do dinheiro enquanto representação da dominação completa das coisas sobre os seres humanos; aqui, a relação entre os excertos e o próprio texto de Marx é totalmente invertida, com aqueles a surgirem espaçados ao longo deste.
Para concluir, Marx apresentou as suas ideias tanto nos Manuscritos Economico-Filosóficos de 1844 como nos cadernos de excertos das suas leituras. Os manuscritos estão cheios de citações, sendo o primeiro quase uma recolha direta, e os cadernos de compilações, embora muito centrados nos textos que lia na altura, são acompanhados dos seus comentários. Os conteúdos de ambos, a divisão formal das folhas em colunas, a paginação e o tempo da sua composição confirmam que os Manuscritos Economico-Filosóficos de 1844 não são um trabalho que sobressaia por si, mas parte da produção crítica de Marx, que consistia na altura em excertos de textos que ele estudava, reflexões críticas sobre esse material, e rascunhos que punha no papel, escritos de um jorro ou de forma mais refletida. Separar estes manuscritos do resto, extrapolá-los do seu contexto, pode levar a erros de interpretação.
Só apreciando estas notas no seu todo, juntamente com a reconstrução histórica de como elas amadureceram na mente de Marx, mostram bem o itinerário e a complexidade do seu pensamento ao longo do intenso ano de trabalho em Paris.

4. Da Filosofia à Práxis Revolucionária
O pensamento de Marx teve uma evolução decisiva no ano que passou em Paris. Estava agora seguro de que a transformação do mundo era uma questão prática, “que a filosofia não podia resolver precisamente porque ela entendia este problema como meramente teórico”[16]. Ele despediu-se para sempre da filosofia que não chegara a esta consciencialização e conseguiu a sua necessária conversão para a filosofia da práxis. A partir de agora, a sua análise tomou como ponto de partida não a categoria de trabalho alienado, mas a realidade da existência miserável dos trabalhadores. As suas conclusões não foram especulativas, mas sim dirigidas à ação revolucionária.
A sua conceção da própria política mudou profundamente. Sem adotar nenhuma das doutrinas comunistas redutoras daquele tempo, até distanciando-se delas, atingiu a consciência plena de que as relações económicas tecem a rede de ligações da sociedade e de que a “religião, família, estado, lei, moralidade, ciência, arte, etc, são apenas modos específicos de produção e estão sob a alçada da lei geral”[17]. O estado perdeu aqui a posição principal que tinha na filosofia política de Hegel; integrado na sociedade, é entendido como uma esfera determinada, ao invés de determinar, pelas relações entre seres humanos.
O quadro conceptual de Marx também se alterou substancialmente no que respeita ao sujeito revolucionário. De uma referência inicial à “humanidade em sofrimento”[18], partiu para uma identificação específica do proletariado, considerando-o primeiro como um conceito abstrato baseado em antíteses dialéticas — o “elemento passivo”[19] da teoria — e depois, na sequência das suas primeiras análises socio-económicas, como o elemento ativo da sua própria libertação, a única classe dotada de potencial revolucionário na ordem social capitalista.
Então, a crítica algo vaga da mediação política do estado e da mediação económica do dinheiro, entendidas como obstáculos à concretização da Feuerbachiana essência humana comum, deu lugar à crítica de uma relação histórica em que a produção material começa a surgir como a base para qualquer análise e transformação do presente. O que Marx propôs já não é uma reivindicação genérica pela emancipação mas uma transformação radical do verdadeiro processo de produção.
Algumas das visitas de Marx comprovaram o seu trabalho intenso durante este período. O jornalista radical Heinrich Bürgers [1820–1878] disse sobre ele em 1844: “Marx tinha iniciado investigações profundas na área da economia política e alimentava o projeto de escrever uma obra crítica que refundasse a ciência económica.”[20] Também Engels, que conheceu Marx pela primeira vez no verão de 1844 e forjou uma amizade e solidariedade teorico-política que duraria para o resto das suas vidas, foi levado pela sua esperança num levantamento social iminente para incitar Marx, na primeira carta da sua correspondência de quatro décadas, a publicar o quanto antes. A sensação de Marx sobre a insuficiência do seu conhecimento impediu-o de terminar e publicar os manuscritos. Mas ele escreve, juntamente com Engels, A Sagrada Família, um ataque polémico contra Bauer e outras figuras do movimento da  Esquerda Hegeliana, do qual Marx se distanciara em 1842, alegando que ela funcionava num isolamento especulativo e era voltada exclusivamente para batalhas conceptuais estéreis.
Enquanto trabalhava na Sagrada Família, Engels instou o seu amigo numa carta no início de 1845 a terminar a outra obra no prelo. Mas estes apelos não serviram de muito. Marx ainda sentia a necessidade de continuar os seus estudos antes de tentar dar uma forma acabada aos rascunhos que escrevera. Em qualquer caso, ele apoiou-se na convicção de que iria em breve ser capaz de publicar, e a 1 de fevereiro de 1845 — após ter recebido ordem para sair de França por causa da sua colaboração com o bissemanário dos trabalhadores em língua alemã Vorwärts! — assinou um contrato com o editor de Darmstadt Karl Wilhelm Leske [1821 – 1886] para uma obra em dois volumes que seria intitulada “Crítica da Política e Economia Política”.
Os Manuscritos Economico-Filosóficos de 1844 e os cadernos de excertos e notas marcaram o início do estudo crítico desta nova disciplina por Marx. Estão repletos de elementos teóricos com origem em predecessores e contemporâneos. Nenhum dos esboços ou obras deste período podem ser classificados sob uma única disciplina: não existem textos puramente filosóficos, essencialmente económicos ou apenas políticos. Marx tinha a capacidade de combinar experiências dos proletários Parisienses com estudos da Revolução Francesa, leituras de Smith com as perspetivas de Proudhon, a revolta dos tecelões da Silésia com a crítica da conceção do estado em Hegel, e das análises de Buret sobre a pobreza com o comunismo. As suas ideias, e em especial as observações económicas que começaram a desenvolver-se, não foram fruto de uma súbita fulminação, mas o resultado de um estudo profundo.

 

Notas
Honoré de Balzac, The History of the Thirteen. Ferragus. Harmondsworth: Penguin, 1972, p. 33.
Cf. Isaiah Berlin, Karl Marx. London: Oxford University Press, 1963, p. 81f.
Mikhail Bakunin, Ein Briefwechsel von 1843, in MEGA•, vol. I/2, 1982, p. 482.
Lorenz von Stein, Der Socialismus und Communismus des heutigen Frankreichs. Ein Beitrag zur Zeitgeschichte. Leipzig: Otto Wigand, 1848, p. 509.
Arnold Ruge, Zwei Jahre in Paris. Etudien und erinnerungen. Leipzig: Zentralantiquariat der DDR, 1975, p. 59.
Balzac, The History of the Thirteen. Ferragus, op. cit., p. 31.
Karl Marx, A Contribution to the Critique of Political Economy, in MECW, vol. 29, p. 263.
Karl Marx, Economic and Philosophic Manuscripts of 1844, in MECW, vol. 3, p. 231.
Karl Marx, ‘Exzerpte aus Jean Baptiste Say: Traité d’économie politique’, in MEGA•, vol. IV/2, p. 316.
Marx, Economic and Philosophic Manuscripts of 1844, op. cit., p. 207-1.
Marx, Economic and Philosophic Manuscripts of 1844, op. cit., p. 292.
Marx, Economic and Philosophic Manuscripts of 1844, in MECW, vol. 3, p. 274.
Ibid., p. 277.
Marx, Economic and Philosophic Manuscripts of 1844, op. cit., p. 280.
Ver Paul Lafargue, in Enzensberger (Ed.), Gespräche mit Marx und Engels, op. cit., p. 32.
Marx, Economic and Philosophic Manuscripts of 1844, op. cit., p. 302.
Marx, Economic and Philosophic Manuscripts of 1844, op. cit., p. 302.
Karl Marx, ‘Letters from Deutsch-Französische Jahrbücher’, in MECW, vol. 3, p. 141.
Marx, ‘Contribution to the Critique of Hegel’s Philosophy of Law. Introduction’, op. cit., p. 183.
Heinrich Bürgers, in Enzensberger (ed.), Gespräche mit Marx und Engels. op. cit., p. 46.

Categories
Interviews

Marx Attacks: el pensador vuelve a ser capital

Karl Marx fue expulsado sin miramientos por la puerta principal del siglo XX, y vuelve a entra por la ventana de atrás en el XXI.

No literalmente, claro. No ha salido del cementerio londinense de Highgate desde el 14 de marzo de 1883. Una brigada de sociólogos, filósofos y politólogos han cogido la excavadora y se han puesto a retirar los escombros que le echaron encima sus archienemigos, los idólatras que tienen a ‘El Capital’ como las Tablas de la Ley y los dictadores que perpetraron crímenes de Estado en su nombre.

Y los investigadores sociales que buscan la fórmula ‘Marx sin aditivos’ –David Harvey, Slavoj Zizek, Alain Badiou, Ronaldo Munck, Samir Amin o Alberto Garzón, entre ellos–, están contagiando el interés a una juventud que no ve el futuro ni en sueños (“Di una conferencia titulada ‘Por qué soy marxista’ en la Complutense y se desbordó la sala grande de la facultad de Comunicación, unos mil estudiantes –cuenta a modo de barómetro el coordinador federal de Izquierda Unida–. Es algo que no se veía desde la Transición”).

Razones para el rescate

¿Marx? ¿Ahora? Observen las fotos de arriba. Son trabajadores que no viven decentemente de su sueldo. La diferencia es que los de la imagen inferior crecieron con la red de seguridad del Estado del bienestar –tejida en un siglo de luchas a contrapelo de la clase dominante– y pueden saltar al vacío en cualquier momento. “Si insertamos las descripciones de las condiciones laborales en las fábricas de ropa de Bangladés o en los talleres de mano esclava de Los Ángeles en el capítulo de Marx sobre la jornada laboral de ‘El Capital’, no notaremos la diferencia”, informa David Harvey, profesor de Antropología en la City University de Nueva York y autor de ‘Diecisiete contradicciones y el fin del capitalismo’.

170 años antes de que el Banco Mundial confirmara que el 1% posee el 83% de la riqueza y que el 56% vive con menos de ocho euros al día, el viejo Karl escribió en el ‘Manifiesto Comunista’: “Os horrorizáis de que queramos abolir la propiedad privada, pero en la sociedad establecida, la propiedad privada está abolida para las nueve décimas partes de sus miembros”. Para añadir: “Existe [la propiedad privada] por el hecho de que NO existe para las nueve décimas partes”. Ni Warren Buffet, la segunda mayor fortuna del mundo (66,5 millones de euros), niega que exista el conflicto. “Hay lucha de clases –ha dicho el magnate de Omaha–, y es la mía, la de los ricos, la que va ganando”.

Apocalipsis zombi

Pero no hay que ir a Bangladés o a Shenzhen, de donde salen la mayoría de trapos y ‘smartphones’ que llevamos encima. En España, donde el Gobierno del PP se ufana de que el PIB crece a ritmos del 3% y el paro ha caído del 26% al 16%, uno de cada cinco paisanos está en riesgo de pobreza. Y para remate, la socialdemocracia se puso de perfil durante el rescate de las instituciones financieras y se dedicó a los asuntos internos. “Nuestro paisaje político recuerda a un apocalipsis zombi –compara el filósofo César Rendueles, autor de ‘Sociofobia’–. Problemas que imaginábamos muertos y enterrados, como la lucha de clases, han resucitado con una violencia salvaje”. Y el historiador Josep Fontana, profesor emérito de la Universitat Pompeu Fabra, pone la nota metodológica: “Cuando la ortodoxia neoliberal presumía de haber superado el marxismo, la crisis del 2008 mostró que nos hacía falta para hacer frente a una situación que aún dura”.

¿Violencia, qué violencia?

Desde la caída del Muro de Berlín, esa “ortodoxia neoliberal” de la que habla Fontana tuvo pista para que aterrizara con viento de cola la idea de que la privatización de los recursos, la riqueza y la competitividad son fenómenos naturales, mientras que la acción colectiva y la abolición de la propiedad privada son abstracciones que solo pueden imponerse mediante la violencia extrema. Marx era un proscrito y punto. Nadie tenía interés en desmentir su relación íntima con el Gulag estalinista, los campos de reeducación chinos y la represión de la Stasi.

“¿Estaba la idea cristiana ligada en un principio a la de Inquisición?”, se pregunta el filósofo Alain Badiou. Y en todo caso, ¿qué entienden por violencia extrema? El crítico cultural británico Terry Eagleton aclara: “El capitalismo ha aportado una prosperidad incalculable, pero a un coste humano aterrador. […] Ha sido incapaz de generar bienestar económico sin crear en paralelo bolsas inmensas de privación”. Y con su sorna inglesa, remata: “Tal vez no importe mucho, porque el modo de vida capitalista amenaza con destruir el planeta por completo”.

Karl no leía el ‘Daily Mail’

Reduciendo la complejidad del pensamiento de Marx a una dosis homeopática, hay acuerdo en que: 1/  fue el primero –¿y único?– en formular una crítica del capitalismo; 2/ fue profético en terrenos no abordados por el marxismo del siglo XX, y 3/ subrayó que la revolución socialista no significa partir cráneos con objetos contundentes. Legó a la posteridad una surtida caja de herramientas que, según Alberto Garzón, “es más válida que las teorías keynesianas o neoclásicas para comprender hechos económicos como las crisis y la globalización, y fenómenos políticos como la irrupción de la extrema derecha”.

Entre la juventud inflamada y la madurez, que transcurrió entre las poco belicosas paredes de la biblioteca del British Museum, Marx cambió de opinión sin complejos. Pero tenía una convicción inamovible: la prosperidad capitalista –”en su época eran cuatro los burgueses opulentos en Inglaterra, Francia, Bélgica y la Westfalia prusiana”, aclara el economista egipcio Samir Amin – se expandiría por toda Europa y el mundo en un tiempo muy breve (“entre el fin de las guerras napoleónicas y la primera guerra mundial”, calcula Amin). Se equivocó (“Él nunca tuvo que vérselas con la Fox News o el ‘Daily Mail'”, bromea Eagleton).

Con altos y bajos, parece que el sistema se las ha ingeniado para obtener el consentimiento de la mayoría de ciudadanos, si hacía falta, disfrazándose de humanismo –’capitalismo consciente’–, ecologismo –’capitalismo verde’– y progresismo (“Hollywood y Silicon Valley”, pone como ejemplos Nancy Fraser, profesora Ciencia Política de la New School for Social Research de Nueva York). “Estamos totalmente formateados por el sistema”, concluye Amin.

El economista egipcio alerta, uf, que el camino a la justicia social es muuuy largo, y que no basta con un pellizco de educación y mucha propaganda. “Unos avances revolucionarios asientan condiciones materiales y morales para nuevos avances revolucionarios”. Es lo que Amin rescata de regímenes inaceptables como los de la URSS – “Marx advirtió que la primera revuelta victoriosa contra el capitalismo heredería toda la mierda (sic) del sistema de explotación del que procede”–, y de los sangrientos procesos de independencia de los no alineados (“Congo ha pasado de tener nueve universitarios a tres millones”). El profesor egipcio, a diferencia del prusiano, prevé “un siglo o dos más” de oprobio.

Davos o igualdad

Mientras no llega el respiro para precarios, uberizados, mujeres, desempleados, inmigrantes, jóvenes y pensionistas, según el sociólogo neoyorquino Immanuel Wallerstein, estamos en una encrucijada. “Hay dos posibilidades: 1/ el ‘espíritu de Davos’, cuyo objetivo es mantener las peores características del capitalismo (la jerarquía social, la explotación y la polarización de la riqueza), y 2/ una alternativa más democrática, igualitaria y ecológica”. Para emprender el segundo camino, a su juicio, es imprescindible tener a mano la biblioteca marxiana.

Una idea que urge repescar, dice Marcello Musto, profesor de Teoría Política de la York University de Toronto, es la de ‘libertad individual’, muy distinta de la de libertad de circulación de capitales y mercancías. “Marx apostaba como pocos pensadores por el libre desarrollo de la individualidad, argumentando contra el derecho burgués (que oculta la disparidad social detrás de la igualdad legal) que el derecho debería ser desigual”, explica el napolitano.

El frutero tunecino

David Harvey, en ese aspecto, escoge un párrafo profético del prusiano: “El libre desarrollo del individuo condiciona, a la larga, la eliminación de las restricciones sobre la actividad autónoma”. Difícil de tragar en seco, ¿eh? Pero hay un ejemplo formidable en Mohamed Bouazizi  , el frutero tunecino que se inmoló en el 2010 cuando le confiscaron su parada ambulante. Fue una acción “individual” que prendió la traca de las primaveras árabes, fallidas a primera vista pero, según Samir Amin, importantes porque no ha cambiado el sistema “pero sí a los pueblos” (avances para futuros avances, ¿recuerdan?). Eso es lo que dice Marx en ‘Elementos fundamentales para la crítica de la economía política’: “La oposición a la tendencia expansiva del capitalismo vendrá del proletariado que el propio sistema genera”.

La idea discutida

Y llegamos a la idea que pone los pelos de punta a buena parte de los economistas de orden: la ‘lucha de clases’. “La teoría, basada en dos clases claramente definidas –una que explota y otra que es explotada– es una simplificación ridícula a la vista de la heterogeniedad de las sociedades modernas”, opina José García Montalvo, catedrático de Economía de la UPF y uno de los pocos que vio llegar la crisis. Antón Costas, catedrático de Economía Aplicada, no la niega, pero está más preocupado por “el conflicto redistributivo entre mayores y jóvenes”. Y la politóloga Nancy Fraser reclama una versión ampliada que se comprometa con el “feminismo, la ecología y el poscolonialismo”.

El debate está calentito. Para la acción hace falta “audacia”, recomienda Amin. Y un eslógan adaptado a los tiempos: “Proletarios y pueblos oprimidos del mundo, uníos”.

Ya ven. Karl Marx es (ahora) un pensador capital. Puede que hasta ‘hipster’.

Categories
Journalism

Seine letzten, arbeitsamen Jahre

Im Winter war er oft müde und geschwächt. Das Alter begann, seine gewohnte Energie zu beschränken, und seine Frau hatte Grund, über seinen Gesundheitszustand zunehmend besorgt zu sein. Aber er war immer noch Karl Marx. Mit der gleichen Leidenschaft wie im¬mer plagte er sich ab für die Sache der Emanzipation der Arbeiterklasse. Und er tat es mit derselben Methode, die er sich in seinen jungen Jahren an der Universität angewöhnt hat¬te: akribisch rigoros und kompromisslos kritisch.
Auf einem hölzernen Sessel mit Armlehnen sitzend, hatte er jahrelang den ganzen Tag und bis tief in die Nacht geschuftet, an einem bescheidenen Schreibtisch, der nicht größer als drei Fuß lang, zwei Fuß breit war. Auf dem Tisch war kaum Platz für eine Lampe mit grü¬nem Schirm, Schreibbögen und einige Bücher, an denen er gerade arbeitete. Mehr brauchte er nicht.
Sein Arbeitszimmer befand sich im ersten Stock, mit einem Fenster zum Garten. Der Ta-bakgeruch war verschwunden, nachdem die Ärzte ihm das Rauchen verboten hatten. Aber die Tonpfeifen, aus denen er so viele Jahre lang den Rauch eingesogen hatte, waren noch da, um ihn an die schlaflosen Nächte zu erinnern, die er damit verbracht hatte, die Klassi¬ker der politischen Ökonomie auseinanderzunehmen.
Eine undurchdringliche Regalreihe verbarg die Wände und beherbergte mehr Bücher und Zeitungen, als man für möglich gehalten hätte. Seine Bibliothek war nicht so imposant wie die der bürgerlichen Intellektuellen von gleicher Statur – und ganz sicher größerem Wohl¬stand. In den Jahren seiner größten Armut hatte er vor allem die Ressourcen des Lesesaals
des British Museum genutzt. Später aber hatte er es vermocht, fast zweitausend Bände zu sammeln. Der größte Teil bestand aus ökonomischen Büchern, aber es gab viele Klassiker der politischen Theorie, historische Studien (vor allem auf Französisch) und philosophi¬sche Werke, hauptsächlich aus der deutschen Tradition. Auch naturwissenschaftliche Bü¬cher waren gut repräsentiert.
Die Vielfalt der Sprachen passte zu dieser Vielfalt der Disziplinen. Etwa ein Drittel aller Bü¬cher waren auf Deutsch, etwa ein Viertel auf Englisch, etwas weniger auf Französisch. Es gab auch Werke in anderen romanischen Sprachen wie Italienisch. Ab 1869 – als er be¬gann, Russisch zu lernen, um die Veränderungen im Zarenreich zu studieren – nahmen Bücher mit kyrillischem Alphabet zunehmend einen eigenen beträchtlichen Teil seiner Bi¬bliothek ein.
Aber die Regale waren nicht nur mit akademischen Texten bestückt. Ein anonymer Korre-spondent der »Chicago Tribüne«, der Marx 1878 in seinem Arbeitszimmer besuchte, be¬schrieb ihren Inhalt so: »Man kann jemanden meistens nach den Büchern beurteilen, die er liest. Der Leser möge seine eigenen Schlußfolgerungen ziehen, wenn ich ihm sage, was mir ein flüchtiger Blick zeigte: Shakespeare, Dickens, Thackeray, Moliere, Racine, Montai¬gne, Bacon, Goethe, Voltaire, Paine; englische, amerikanische und französische Blaubü¬cher (statistische Berichte der Regierungen); politische und philosophische Werke in rus¬sischer, deutscher, spanischer, italienischer Sprache usw. usw.« (…)
Mitten in Marx’ vollgestopftem Arbeitszimmer befand sich ein Ledersofa, auf dem er sich ab und zu zur Ruhe legte. Eines seiner regelmäßigen Entspannungsrituale war es, den Raum zu durchschreiten. Wie sein Schwiegersohn Paul Lafargue schrieb: »Man kann be¬haupten, dass er in seinem Kabinett gehend arbeitete; er setzte sich nur in kurzen Zwi¬schenräumen nieder, um das, was er während des Gehens ausgedacht, niederzuschreiben. Er liebte es auch sehr, im Gehen zu plaudern, indem er von Zeit zu Zeit stehenblieb, wenn die Erörterung lebhaft oder das Gespräch wichtig wurde.« Ein anderer regelmäßiger Besu¬cher jener Zeit berichtet, dass Marx, »wenn die Diskussion ihn stark interessierte, die Ge¬wohnheit (hatte), lebhaft im Zimmer auf und ab zu gehen, als schreite er über das Deck ei¬nes Dampfers, um sich Bewegung zu machen«.
Ein weiterer Tisch stand vor seinem Schreibtisch. Ein gelegentlicher Besucher hätte sich durch das Chaos der Papiere verwirrt gefühlt, aber jeder, der Marx gut kannte, wusste, dass die Unordnung nur scheinbar war: »… alles war eigentlich auf seinem gewünschten Platze und ohne zu su- chen, nahm er immer das Buch oder Heft, dessen er eben bedurfte; selbst während des Plauderns hielt er oft inne, um ein eben erwähntes Zitat oder eine Ziffer im Buche selbst nachzuweisen. Er war eins mit seinem Arbeitszimmer, dessen Bücher und Pa¬piere ihm ebenso gehorchten wie seine eigenen Glieder«, schrieb Lafargue.
Zu seinem Arbeitszimmer gehörte auch eine große Kommode. Hier platzierte er Fotos von Menschen, die er schätzte, z. B. seinen Genossen Wilhelm Wolff, dem er das Kapital wid¬mete. Lange Zeit waren in seinem Arbeitszimmer auch eine Büste von Jove und zwei Mau¬erstücke aus dem Hause Gottfried Wilhelm Leibniz (1646-1716) zu sehen. Beide erhielt Marx von seinem Arzt und langjährigen Freund Ludwig Kugelmann, der sie ihm zu Weih¬nachten 1867 bzw. zu seinem 52. Geburtstag 1870 schenkte – als in Hannover das Haus des größten deutschen Philosophen des ausgehenden 17. und frühen 18. Jahrhunderts abgeris¬sen wurde.
Marx und seine Familie lebten in einem Reihenhaus in der 41 Maitland Park Road im Nor¬den Londons. Er und seine Familie waren 1875 dorthin gezogen, nachdem sie in den vor-hergehenden zehn Jahren größere und teurere Wohnungen in der Nr. 1 gemietet hatten. Zu diesem Zeitpunkt bestand die Kernfamilie aus Marx und seiner Frau Jenny, seiner jüngsten Tochter Eleanor und Helene Demuth (1823-1890), der hingebungsvollen Haushilfe, die fast 40 Jahre mit ihnen gelebt hatte. (…)
Selten unterbrach er die Zeit, die er seinen mehrsprachigen Studien widmete. Sogar Engels »klagte über Marx, der sich meist nur schwer hatte dazu entschließen können, die Studier¬stube zu verlassen«. Abgesehen von diesen Ausnahmen verließ Marx seine Arbeit nur für die üblichen Pausen und Verabredungen.
Am späten Nachmittag zog er sich einen Mantel an und machte sich auf den Weg zum nahe gelegenen Maitland Park, wo er gerne mit seinem ältesten Enkel Johnny spazieren ging, oder zur etwas weiter entfernten Hampstead Heath, wo er viele glückliche Sonntage mit seiner Familie verbracht hatte. Eine Freundin seiner jüngsten Tochter, die Schauspielerin Marian Comyn, beschrieb kurz und bündig die Szene, die sie häufig ge- sehen hatte: »Oft, wenn ich zusammen mit Eleanor Marx im Wohnzimmer auf dem Teppich saß, vor dem of¬fenen Kaminfeuer, hörten wir, während wir uns in der Dämmerung unterhielten, wie die Haustür leise einschnappte, und gleich darauf sahen wir die Silhouette des Doktors (Marx), der einen schwarzen Mantel und einen weichen Schlapphut trug – seine Tochter pflegte zu sagen, er sehe wie ein Verschwörer aus einem Theaterstück aus -, am Fenster vorbeipas¬sieren; dann kehrte er gewöhnlich erst nach Hause zurück, wenn es ganz dunkel geworden war.« (…)
Zu allem Unglück wurden die Probleme immer schlimmer. Anfang Juni 1881 teilte Marx dem US-ame- rikanischen Journalisten John Swinton mit, dass die Krankheit seiner Frau »mehr und mehr einen verhängnisvollen Charakter« annehme. Er selbst litt unter immer neuen Beschwerden und musste sich wegen eines rheumatischen Beines türkischen Bä¬dern unterziehen. Er hatte eine schlimme Erkältung gehabt, obwohl, wie Engels an Jenny Longuet schrieb: »Was seine Erkältung betrifft, so wird sie bei dem gegenwärtig warmen Wetter fast ganz zurückgehen, und durch eine Luftveränderung an der See völlig ver¬schwinden.« (…) Die erste Hälfte des Jahres 1881 verlief voller derartiger Probleme. Die zweite Hälfte des gleichen Jahres würde noch schlimmer werden.

Categories
Journalism

Marx, un joven de 200 años

Si la juventud eterna de un autor consiste en la capacidad para seguir estimulando nuevas ideas, podemos decir que Marx se mantiene joven después de 200 años. Y dejó muchos de sus textos más famosos incompletos. Los volúmenes II y III de ‘El Capital’ fueron editados póstumamente por Engels, mientras que los ‘Manuscritos económicos y filosóficos de 1844’, ‘La ideología alemana’ o los ‘Elementos fundamentales para la crítica de la economía política’ –concebidos como borradores– aparecieron casi un siglo después de su publicación. Por lo tanto, la reanudada publicación de la edición histórico-crítica de sus obras completas –Marx-Engels-Gesamtausgabe (MEGA)– es de especial valor para una evaluación general de la obra de Marx.

Desde 1998, han aparecido 26 volúmenes impresos y otros están en preparación. Contienen versiones más fieles de algunas obras, todos los borradores preparatorios de ‘El Capital’ y unos 200 cuadernos que incluyen extractos y reflexiones sobre libros que leyó a lo largo de los años. Constituyen su taller teórico crítico que indica el complejo itinerario de su pensamiento. Estos materiales nos muestran un autor muy diferente del que numerosos críticos o seguidores autodenominados presentaron durante tantos años.

Preocupación ecológica

Por ejemplo, los manuscritos del llamado Marx tardío revelan un autor que extendió su examen de las contradicciones de la sociedad capitalista más allá del conflicto entre el capital y el trabajo a otros dominios. De hecho, en el periodo menos conocido de su vida dedicó gran parte de su tiempo al estudio de las sociedades no europeas y al papel destructivo del colonialismo. Contrariamente a las interpretaciones que equiparan la concepción de Marx del socialismo con el desarrollo de las fuerzas productivas, otros cuadernos demuestran que las preocupaciones ecológicas ocuparon un lugar destacado en su trabajo.

Las obras completas permiten asegurar que, entre los grandes pensadores políticos y económicos, Marx es el que más cambió en los últimos años. Algunos manuscritos muestran su interés por cuestiones que hoy son fundamentales y que a menudo ignoran cuando hablan de él: el potencial de la tecnología, la crítica del nacionalismo, la búsqueda de formas colectivas de propiedad no relacionadas con el control estatal y la necesidad de la libertad individual. Los avances de la investigación sugieren que quedan muchas caras de Marx por explorar.

No es un clásico embalsamado

Finalmente, el cambio en el panorama político también contribuye a su renacimiento. La implosión de la URSS ayudó a liberar a Marx del papel de mascarón de proa para un aparato de Estado. Al mismo tiempo, relegar a Marx a la posición de un clásico embalsamado solo para la Academia sería un error, como lo sería su transformación en la fuente doctrinal del socialismo realmente existente de muchos marxistas. Volver a Marx no solo es indispensable para comprender la lógica del capitalismo. También ofrece un examen riguroso de por qué fallaron los experimentos previos para reemplazar el capitalismo por otros modos de producción. Las crisis económicas, la desigualdad y los dramáticos problemas ambientales han instado a reabrir el debate sobre el futuro y la necesidad de una alternativa. Muchos de los que lean hoy sus libros, una vez más o por primera vez, observarán que su análisis es más actual que nunca.

Categories
Journalism

Cartas por la revolución

Karl Marx y Friedrich Engels se conocieron en Colonia en noviembre de 1842, cuando éste último visitó la redacción de la Gazzetta Renana y conoció a su joven director. El comienzo de su asociación teórica, sin embargo, tuvo lugar solo en 1844, en París.A diferencia de Marx, Engels, hijo de un propietario de una industria textil, ya había tenido la oportunidad de viajar a Inglaterra, verificando en persona los efectos de la explotación capitalista en el proletariado. Su artículo sobre la crítica de la economía política, impreso en los Anales de Franco-Alemanes, despertó un gran interés en Marx, quien en ese momento decidió dedicar todas sus energías a esta disciplina. Los dos comenzaron una colaboración teórica y política que duró por el resto de sus vidas.

En 1845, cuando el gobierno francés expulsó a Marx debido a su militancia comunista, Engels lo siguió a Bruselas. Ese mismo año también apareció una de las pocas obras escritas en común, una crítica del idealismo de los jóvenes hegelianos, titulada La Sagrada Familia, y los dos redactaron ​​un voluminoso manuscrito – La ideología alemana – que luego se dejó a la “crítica roedora de los ratones”. Posteriormente, en conjunto con los primeros movimientos de 1848, Marx y Engels publicaron lo que se convertiría en el texto político más leído en la historia de la humanidad: El manifiesto del partido comunista.

En 1849, después de la derrota de la revolución, Marx se vio obligado a mudarse a Inglaterra y Engels se unió a él poco después. El primero se instaló en Londres, mientras que el segundo se fue a trabajar a 300 kilómetros de distancia, en Manchester, donde comenzó a dirigir el negocio familiar. De 1850 a 1870, año en que Engels se retiró del salió del negocio y, finalmente, pudo reunirse con su amigo en la capital británica, ellos dieron vida al período más intenso de su correspondencia, discutiendo, varias veces por semana, los principales acontecimientos políticos y económicos de la su época. La gran parte de las 2.500 cartas intercambiadas entre las dos fechas se remonta a este período de veinte años, con la adición de otras 1.500 enviadas por ellos a militantes e intelectuales de casi veinte países (ver infografía aquí). Completan esta impresionante correspondencia unas 10. 000 cartas enviadas a Marx y Engels por terceros y otras 6.000 cartas de las cuales, incluso si no se han localizado, hay evidencia de su existencia. Es un tesoro precioso, en el que se encuentran ideas que, a veces, no podían desarrollarse completamente en sus escritos.

Pocos relatos del siglo XIX pueden presumir de referencias tan eruditas como las que surgen de las misivas de los dos revolucionarios comunistas. Marx leía en ocho idiomas y Engels dominó hasta doce; sus textos se distinguen por la alternancia de los muchos modismos utilizados y por las citas cultas, incluidas aquellas en latín y griego antiguo. Los dos humanistas también fueron grandes amantes de la literatura. Marx conocía el teatro de Shakespeare de memoria y nunca se cansaba de hojear sus volúmenes de Esquilo, Dante y Balzac. Engels fue durante mucho tiempo el presidente del Instituto Schiller en Manchester y adoraba a Ariosto, Goethe y Lessing. Junto con el debate permanente sobre los acontecimientos internacionales y las posibilidades revolucionarias, hubo numerosos intercambios relacionados con los principales descubrimientos de la tecnología, la geología, la química, la física, matemáticas y antropología. Para Marx, Engels siempre constituyó un confronto indispensable y la voz crítica que debía ser consultada cada vez que era necesario tomar posición sobre un tema controvertido.

En algunos períodos, hubo una división real del trabajo entre ellos. De los 487 artículos firmados por Marx, entre 1851 y 1862, para el New York Tribune, el periódico más difundido en los Estados Unidos, casi la mitad fueron escritos por Engels. Marx informó al público estadounidense sobre los acontecimientos políticos más relevantes del mundo y las crisis económicas, mientras que Engels relató las muchas guerras en curso y sus posibles resultados. Al hacerlo, permitió que su amigo pudiera dedicar más tiempo a completar su investigación sobre economía.

Desde el punto de vista humano, su relación fue incluso más extraordinaria que la intelectual. Marx confió a Engels todas sus dificultades personales, comenzando con la terrible pobreza y los muchos problemas de salud que lo atormentaron durante décadas. Engels se prodigó con total abnegación para ayudar a su amigo y a su familia, haciendo siempre todo lo que estaba a su alcance para garantizarles una existencia digna y facilitar la finalización de El capital. Marx le estuvo constantemente agradecido por el apoyo, como se muestra por lo que escribió en una noche de agosto de 1867, unos pocos minutos después de terminar la corrección de los borradores del libro I: “te lo debo sólo a ti que esto haya sido posible”.

A partir de septiembre de 1864, la redacción de la magnum opus de Marx también se retrasó debido a su participación en las actividades de la Asociación Internacional de Trabajadores. Había asumido la gran carga de su dirección desde el principio, pero incluso Engels, tan pronto como pudo, puso sus habilidades políticas al servicio de los trabajadores. La noche del 18 de marzo de 1871, cuando tuvieron la noticia de que “el asalto al cielo” había tenido éxito y que en París había nacido la primera Comuna socialista en la historia de la humanidad, comprendieron que los tiempos podían cambiar más rápido de lo que ellos mismos esperaban.

Incluso después de la muerte de la esposa de Marx en 1881, cuando los médicos le impusieron diversos viajes fuera de Londres, para tratar de curar mejor sus enfermedades, los dos nunca dejaron de escribirse. A menudo usaban los sobrenombres afectivos con los que eran llamados por sus compañeros de lucha: el Moro y el General – Marx por el color negro de su barba y pelo, Engels por su gran experiencia en materia de estrategia militar.

Poco antes de su muerte, Marx le pidió a su hija Eleanor que le recordara a Engels “hacer algo” con sus manuscritos inconclusos. Él respetó su voluntad y, justo después de esa tarde de marzo de 1883, cuando lo vio por última vez, emprendió un trabajo ciclópeo. Engels sobrevivió a Marx durante 12 años, la mayoría de los cuales fueron empleados para hacer que las notas de los libros II y III de El Capital, que su amigo no pudo completar, se publicaran.

En ese período de su vida, extrañaba muchas de las cosas de Marx y, entre ellas, también su constante intercambio epistolar. Engels catalogó cuidadosamente sus cartas, recordando los años en que, fumando una pipa, solía escribir una por noche. Las releía a menudo, en algunas circunstancias con un poco de melancolía, recordando los muchos momentos de su juventud, durante los cuales, sonriendo y burlándose uno del otro, se habían esforzado en prever dónde estallaría la próxima revolución. Pero nunca abandonó la certeza de que muchos otros continuarían su trabajo teórico y que millones, en todos los rincones del mundo, continuarían luchando por la emancipación de las clases subalternas.

Categories
Interviews

Marx: ontem, hoje e Amanhã

Marx pode inspirar. Ou amedrontar.  Ou apenas irritar. Depende da posição ideológica de quem o observe.

Mas também vai influir o grau de conhecimento que se tenha de sua obra, enorme, não apenas pelas complexidades de leitura, mas porque permanece envolta, em boa parte, na obscuridade das coisas guardadas e não publicadas. Some-se a isto sua incansável disposição para rever o que escrevia, e tem-se o principal traço definidor do Marx sem dúvida respeitável, seja qual for o olhar que lhe seja dirigido, por seu inaudito esforço para compreender o mundo que, nada desprentensiosamente, é verdade, pretendeu transformar.
um importante traço definidor do Marx sem dúvida respeitável, seja qual for o olhar que lhe seja dirigido, por seu inaudito esforço para compreender o mundo que, nada despretensiosamente, pretendeu transformar: ele também se questionava.
Nos 200 anos de seu nascimento, completados neste 5 de maio, crentes e descrentes da durabilidade teórico-política da obra de Marx não se furtam, ou não escapam, a uma indagação intrigante: até que ponto poderiam ter ido suas lucubrações revisionistas? Ou, no mínimo: como compreender essa particularidade de identidade intelectual para se ter noção pelo menos aproximada do espírito norteador de seu trabalho e entender, enfim, por que ele permanece inspirador, amedrontador, irritante?
Instigante, ele continua sendo, sai século, entra século. Estuda-se Marx com interminável interesse, mesmo se feita a ressalva de que na Universidade, particularmente, parece haver uma certa tendência a enquadrá-lo em categorias departamentalizadas, como disse José Paulo Netto, professor emérito da Universidade do Rio de Janeiro, em curso sobre a atualidade do Manifesto Comunista. Há quem imagine que Marx era economista, por exemplo. Outros veem nele o filósofo. Ou um bom fornecedor de referências para análises sociológicas, inclusive no campo da psicologia social. Mais adequado é dizer que Marx fez uma crítica da economia política, e terminou fundando uma teoria social da ordem burguesa, acrescentou José Paulo. Não por outra razão, o título de seu trabalho maior não é, apenas, “O Capital”. É “O Capital – Crítica da Economia Política”, do qual concluiu a primeira redação em 1865. Anos antes, porém, em 1859, publicou “Para a Crítica da Economia Política”, uma espécie de introdução ao tema.
O que ele pretendia com suas pesquisas, desde antes? Em carta de 5 de março de 1852 a Joseph Weydemeyer, Marx diz que “nenhum crédito me é devido “pela descoberta da existência de classes na sociedade moderna ou a luta entre elas”. E adiante: “Muito tempo antes de mim, historiadores burgueses descreveram o desenvolvimento histórico dessa luta de classes e economistas burgueses, a anatomia econômica de classes. O que fiz de novo foi provar: que a existência de classes está ligada às particulares fases históricas do desenvolvimento da produção; que a luta de classes necessariamente leva à ditadura do proletariado; que essa ditadura, em si mesma, constitui apenas a transição para a abolição de todas classes e para uma sociedade sem classes” (citado nos “Arquivos Marx/Engels”).
Isso, ele dizia 166 anos atrás. Mas, como afirmou um dia, em 1907, o filósofo e historiador italiano Benedetto Croce, Marx já estaria, no princípio do século passado, “definitivamente morto para a humanidade”?
Depois de Croce, os anúncios fúnebres repetiram-se sem cessar, mas, como observa Hugo da Gama Cerqueira, professor da Faculdade de Ciências Econômicas da Universidade Federal de Minas Gerais, “o defunto teimou em levantar-se e mostrar-se absolutamente vivo e atual, uma referência incontornável para quem quer compreender o nosso tempo”. É o que ocorreu recentemente, lembra Cerqueira, após a crise econômica de 2008, quando se passou a falar em um “retorno a Marx”. Até mesmo a insuspeita revista “Time” reconheceu que estava ocorrendo uma “vingança de Marx” sobre seus adversários.
Outros críticos de Marx não hesitam em reconhecer o valor de sua obra. Mas logo em seguida ressalvam que, por se tratar de um estudo do capitalismo inglês no século XIX ou do capitalismo na sua forma concorrencial, suas hipóteses e conclusões teriam ficado datadas.
“Contudo, se é óbvio que o capitalismo contemporâneo é, em diversos aspectos, diferente daquele que havia no século XIX, não é menos verdade que “O Capital” não é um texto convencional de história econômica, não é um estudo do capitalismo inglês em um período determinado”, afirma Cerqueira. Ao contrário, o objetivo de Marx, ao formular sua teoria, era apresentar as características essenciais do capitalismo, “a organização interna do modo de produção capitalista”, os conceitos que devem fundamentar a análise de qualquer período ou tipo de capitalismo. “E o que ele mostrou de modo pioneiro e com muita lucidez foi a estrutura peculiar das economias capitalistas: sua natureza intrinsecamente expansiva, que ao mesmo tempo as torna inexoravelmente propensas a crises; a forma impessoal que a dominação política e a exploração econômica assumem nessas sociedades; a natureza histórica das relações sociais capitalistas que se esconde em uma aparente naturalidade etc.”
A conclusão, segundo Cerqueira, só pode ser uma: “O capitalismo que está aí ainda é o mesmo capitalismo examinado por Marx. E “O Capital” é a melhor análise teórica já feita sobre as estruturas fundamentais da nossa sociedade ou, como diria Marx, sobre “as leis econômicas que regem o movimento das sociedades modernas”.
Para entender as ideias de Marx é crucial lembrar que, embora ele fosse um intelectual socialista, seus argumentos foram desenvolvidos na tradição dos fisiocratas franceses, como Quesnay e Turgot, e dos autores da economia política clássica britânica, como Smith e Ricardo, lembra Matías Vernengo, professor da Bucknell University, nos Estados Unidos, e editor-chefe do “The New Palgrave Dictionary of Economics”.
Os autores clássicos enfatizavam o conflito de classes e a instabilidade do sistema capitalista. Explica Vernengo que Ricardo, o primeiro economista a estabelecer formalmente a relação negativa e conflitiva entre lucros e salários, acreditava que a Inglaterra teria rendimentos decrescentes na agricultura, que isso pressionaria a taxa de lucro para baixo e reduziria o ritmo de acumulação. Haveria, assim, uma tendência à queda da taxa de lucro.
Marx descartou a preocupação ricardiana com os rendimentos decrescentes, mas manteve a ideia da lei de tendência da taxa de lucro. Para ele, a queda da taxa de lucro estaria relacionada ao progresso técnico. Marx sugeria que o processo de desenvolvimento exigia uma maior mecanização do processo produtivo. Isso reduzia o número de trabalhadores ocupados na produção e impunha um limite à sua exploração. Do mesmo modo, ao aumentar a massa de capital sobre o qual os lucros eram obtidos, a crescente mecanização reduzia a taxa de lucro da economia.
Para Marx, o próprio funcionamento do modo de produção capitalista trazia o germe do seu colapso inexorável. “As razões pelas quais o estudo da economia se afastou dos economistas políticos clássicos e de Marx são complexas, e precedem o desenvolvimento do marxismo”, comenta Vernengo, para acrescentar: “O abandono da tradição clássica foi influenciado pela ênfase na noção de conflito de classes. Problemas lógicos para explicar a queda da taxa de lucro, que não tende a cair com o progresso técnico, que reduz os custos de produção e permite o aumento dos lucros, com os salários reais dados, também não favoreceram a tradição marxista”.
Não foram poucas as revoluções que ocorreram no século XX, além da 1917 na Rússia, conduzidas sob a bandeira de representarem uma herança do pensamento de Marx. “Isso tem a ver com o fato de que os grupos revolucionários assumidamente marxistas procuravam deixar claros seus objetivos de realizar profundas transformações na estrutura da sociedade em que ocorria a revolução e não uma simples mudança nos quadros ou nas instituições políticas”, observa Jorge Luís da Silva Grespan, professor do departamento de história da Faculdade de Filosofia, Letras e Ciências Humanas da Universidade de São Paulo., “Marx havia feito essa distinção clara entre uma revolução apenas política e outra que, por intermédio da política, visasse alterar a forma e a distribuição da propriedade dos meios de produção e, assim, a organização das classes sociais”.
De todo modo, nunca seria uma questão atemporal. “As condições históricas no tempo de Marx e nos tempos de Lênin, Mao Tsé-Tung, Che Guevara e outros eram completamente distintas”, observa Grespan. “E os problemas específicos a cada processo revolucionário exigiram soluções também específicas.” Em outras palavras, “não é possível estabelecer uma conexão unívoca entre a crítica de Marx ao capitalismo e suas propostas de superação desse sistema pelo socialismo e os acontecimentos do século XX”.
Marcello Musto, professor de teoria sociológica na York University, do Canadá, faz ponderações do mesmo gênero:
“Diferentemente da tese da fatalidade histórica do modo de produção burguesa – que lhe foi erroneamente atribuída por muitos marxistas e anti-marxistas — Marx não afirmou que a sociedade humana estava destinada a percorrer o mesmo caminho em todo lugar, ao expor suas reflexões sobre o capitalismo”. Da mesma forma, não profetizava que o desenvolvimento do comunismo devesse realizar-se através de etapas determinadas e obrigatórias. Clara prova disso “é a controvérsia sobre a perspectiva do desenvolvimento capitalista na Rússia, sobre a qual ele escreveu entre 1877 e 1881”.
As concepções que Marx a respeito de especificidades de tempo e lugar desenvolveram-se num processo. Como Musto narra em seu livro “O Velho Marx – Os Últimos Anos, 1881-1883 (que a Boitempo publicará em breve), “nos últimos anos de sua vida, o contato com os populistas russos, tal como ocorrera uma década antes com os “communards” parisienses, contribuiu para o amadurecimento de uma nova convicção: além da possível sucessão dos modos de produção no curso da história, também a irrupção dos eventos revolucionários e as subjetividades que os determinam passaram a ser avaliados com mais elasticidade. Tratava-se, de fato, do ponto de chegada a um verdadeiro internacionalismo em escala global, e não mais apenas europeia”.
Essa “concepção multilinear”, segundo Musto, obrigou Marx a dedicar atenção ainda maior às especificidades históricas e ao desenvolvimento desigual das condições políticas e econômicas entre países e contextos sociais diferentes, “o que certamente contribuiu para aumentar as dificuldades ao longo do percurso, já acidentado, da finalização dos livros restantes de “O Capital”. E assim, “conduzido pela dúvida e pela hostilidade aos esquematismos do passado e a novos dogmatismos que começavam a nascer em seu nome, ele considerou possível a eclosão da revolução em condições e formas até então jamais vislumbradas”.
Haveria transições diferentes, no tempo, no lugar e na substância. “Marx soube escapar da armadilha do determinismo econômico, na qual caíram diversos de seus seguidores e pretensos continuadores. Ele rejeitou as rígidas representações que ligavam as mudanças sociais unicamente às transformações econômicas. Defendeu, em vez disso, a especificidade das condições históricas, as múltiplas possibilidades que o curso do tempo oferecia e a centralidade da intervenção humana para modificar a realidade e efetuar a mudança”, explica Musto, que conclui em sua entrevista ao Valor: “É incomensurávela distância entre Marx e a equiparação entre socialismo e forças produtivas que, com inflexões nacionalistas e simpatias pelo colonialismo, ganhou espaço tanto no seio da Segunda Internacional como entre os partidos socialdemocratas. Para Marx, o futuro estava nas mãos da classe trabalhadora e de sua capacidade de determinar profundas transformações sociais, por meio de suas próprias organizações e travando suas próprias lutas”.
Para Vernengo, é importante notar que Marx foi um dos primeiros autores a descrever os ciclos econômicos, e as recorrentes crises financeiras do capitalismo, no que ele chamava de crises de realização. É nesse contexto que sua obra se aproxima da de John Maynard Keynes, o economista e intelectual que ficou famoso por tentar salvar o capitalismo de si mesmo depois da Grande Depressão.
“Para ambos, as crises recorrentes do sistema capitalista estavam, e presumivelmente ainda estão, associadas à falta de demanda agregada”, observa Vernengo. “Marxistas tendem a enfatizar o papel da queda da taxa de lucro na demanda por bens de investimento, enquanto keynesianos sugerem que restrições financeiras num mundo dominado pelo consumo de massa na base do endividamento privado levam à queda do consumo. Em ambos os casos, bolhas especulativas, excessiva alavancagem financeira, contabilidade criativa e problemas de informação com instrumentos financeiros cada vez mais complexos exacerbam a crise.”
Entre simpatizantes, ou adeptos, do pensamento marxista, um dia haverá de dar-se a sincronia entre socialização política (não “da” política, que já se tem hoje, de certa forma), com a tomada do poder pelos trabalhadores, e socialização econômica. E então a revolução social estará concluída (o que não teria acontecido na Rússia, em 1917, onde, em suma, deu-se apenas a apropriação do poder por uma classe burocrática e a estatização da economia). Seria preciso ter paciência. Afinal, o capitalismo, por sua vez, foi sendo gestado ao longo de séculos.
No mundo de hoje, o capitalismo continua vivendo crises como a que começou em 1929 e se estendeu até a Segunda Guerra Mundial, ou como a que começou em 2008 e chega até hoje. Grespan comenta: “Crises profundas como essas deixam claro que a permanência do capitalismo custa muito caro em termos humanos e ecológicos”. Parece inegável, então, que “a questão da sobrevivência do capitalismo está posta, apesar dos que a querem negar, como nunca antes”. E a obra de Marx, “para além dos sucessos e fracassos das revoluções que reivindicaram seu nome, permanece como uma preciosa fonte de inspiração e de debate sobre a velha questão ‘do que fazer’”.

Categories
Journalism

Wallerstein: Marx’ı Kendisinden Okuyun Başkalarından Değil

30 yıldır neoliberal ideoloji ve politikaları dünyada genelinde tartışmasız şekilde baskın. Bununla beraber, 2008 ekonomik krizi, toplumdaki derin eşitsizlik, küresel ölçekte Kuzey ve Güney ülkeleri arasındaki ekonomik uçurum, aciliyetle çözülmeyi bekleyen ekolojik sorunlar birçok bilim insanı, ekonomik analist ve politikacıyı kapitalizmin geleceğini tekrardan tartışmaya ve bir alternatif arayışına itti.

Bu bağlamda, neredeyse dünyanın her yerinde, 5 mayıs 1818 doğumlu Marx’ın 200. doğum günü vesilesiyle “Marx’ın dirilişi” söz konusu. Geçmişte Marksist-Leninist dogmatizmle haksızca ilişkilendirilen ve sonrasında Berlin Duvarı’nın yıkılmasıyla alelacele “kovulan” bir yazarın hakkı iade ediliyor.

Marx’a dönüşü anlamak için elzem olan kapitalizmin mantığını ve dinamiklerini anlamaktır. Onun çalışmaları aynı zamanda kapitalizmin yerine konulan diğer üretim şekillerinin neden başarısız olduğuna dair titiz bir kaynak sunuyor. Önceki başarısızlıkların açıklaması güncel alternatif arayışları için önemli.

***

Immanuel Wallerstein, Yale Üniversitesi’nde kıdemli araştırma görevlisi, yaşayan en büyük sosyologlardan ve Marx’ı tartışmak için en uygun bilim insanlarından biri.

Wallerstein çok uzun zamandır bir Marx okuru ve onun devrimci teorilerinden etkilenmiş biri. Wallerstein 30’dan daha fazla kitabın yazarı, kitapları birçok dile çevrilmiş. Çok bilinen kitabı The Modern World-System (Modern Dünya Sistemi)1974 ve 2011 arasında 4 ciltte yayımlandı.

Kanada York Üniversitesi’nden Marcello Musto, Wallerstein ile Marx üzerine konuştu.

Profesör Wallerstein, “gerçekten varolan sosyalizm”in yok oluşunun üzerinden 30 yıl geçmesine rağmen Karl Marx’ın günümüz dünyasını açıklamadaki becerisi devam ediyor, yayınlar, tartışmalar Marx’ı konu alıyor. Bu şaşırtıcı mı? Sizce Marx’ın fikirleri kapitalizme alternatif arayanlar için geçerliliğini koruyor mu?

Marx’la ilgili eski bir hikaye anlatılır: onu ön kapıdan kovarsınız ve arka camdan tekrar girer. Bir kez daha bu oldu. Marx geçerliliğini koruyor çünkü bugün çözmeye çalıştığımız sorunlar Marx’ın daha önce değindiği konulardı. Bir başka sebep ise Marx’ın diğer yazarlara göre savlarının çok farklı olması. Ben de dahil olmak üzere birçok köşe yazarı ve bilim insanı Marx’ı çok faydalı buluyor. 1989’daki tahminlerin aksine bugünlerde yeni bir popülerliğe sahip.

Berlin Duvarı’nın yıkılışı Marx’ı, kendisinin toplum anlayışına çok az uyan bir ideolojiden kurtardı. Sovyetler Birliği’nin yıkılışının ardından ortaya çıkan siyasi ortam Marx’ı bir devlet aygıtının sembolü olmaktan kurtardı. Marx’ın dünyayı yorumunun hangi kısmı ilgi çekmeye devam ediyor?

Bana göre insanlar Marx’ın dünya görüşünü “sınıf mücadelesi” bağlamında ele alıyor. Marx’ı güncel olayların ışığında okuduğumda sınıf mücadelesi bana göre Küresel Sol olarak adlandırdığım, dünya nüfusunun gelir düzeyine bakımından alttaki yüzde 80’ine denk gelen insanları, nüfusun belki de yüzde 1’ine denk gelen Küresel Sağ’a karşı temsil etme çabasını anlatıyor. Mücadele diğer yüzde 19 için veriliyor. Bu kesimi kendi tarafına çekmek için çabalanıyor.

Dünya sisteminin yapısal krizler yaşadığı bir dönemde yaşıyoruz. Mevcut kapitalist düzen ayakta kalamayacak fakat kimse yerine neyin konulacağını kesin olarak bilemiyor. Ben iki ihtimalin olduğuna ikna oldum: biri “Davos Ruhu”. World Economic Forum of Davos (Dünya Ekonomik Forumu Davos)’un amacı sosyal hiyerarşi, sömürü ve en önemlisi sermayenin tek elde toplanması gibi kapitalizmin en kötü özelliklerini kurumsallaştıran bir sistem yaratmak.

Alternatifi ise daha demokratik ve eşitlikçi olması gereken bir sistem. Sınıf mücadelesi, gelecekte kapitalizmin yerine gelecek sistemi etkilemek adına yapılan bir girişim.

Sizin orta sınıfla ilgili düşünceniz bana Antonio Gramsci’nin “egemenlik” fikrini hatırlatıyor ama bence burada önemli olan aynı zamanda kitlelerin -bahsettiğiniz yüzde 80- siyasete dahil olma noktasında nasıl motive edileceği. Bu durum, dünya nüfusunun çoğunun yaşadığı ve geçtiğimiz on yıllarda eşitsizliğin artmasına rağmen buna karşı hareketlerin eskilerine nispeten güçsüz olduğu küresel Güney’de daha da aciliyet arz ediyor. Bu bölgelerde neoliberal küreselleşme karşıtlığı kökten dinciliğe ve yabancı düşmanı partilere destek olarak kanalize ediliyor. Bu olayı Avrupa’da da artarak görüyoruz.

Soru şu: Marx bize yeni senaryoyu anlamada yardımcı olur mu? Son dönemlerde yayımlanan çalışmalarda sizin deyiminizle “arka cam”ın açılmasına katkıda bulunacak yeni Marx yorumları yapılıyor. Kapitalist toplumun çelişkilerini anlatırken sermaye-işçi çatışmasının ötesinde daha farklı alanlarda çalışmasını genişleten bir Marx ortaya çıktı. Aslında, Marx çalışmalarının çoğunu Avrupalı olmayan toplumlar ve kapitalizmde sömürgeciliğin az gelişmiş ülkelerdeki yıkıcı rolü konularında yaptı. Marx’ın sosyalizm anlayışını üretim güçlerinin gelişimiyle bir tutan yaygın inanışın aksine Marx’ın çalışmalarında birinci planda olan ekolojik sorunlardı.

Son olarak Marx, bilim insanlarının çoğunun onunla ilgili konuşurken görmezden geldikleri birçok konuya ilgiliydi. Bunların arasında teknolojinin potansiyeli, milliyetçilik eleştirisi, devlet kontrolü olmaksızın toplu mülkiyet sahipliği arayışı, modern toplumda bireysel özgürlüğe duyulan ihtiyaç gibi temelinde günümüz konularını ilgilendiren konular var. Marx’ın bu yeni ortaya çıkan ve ona olan ilgiyi önümüzdeki yıllarda da süreceğini varsaymanıza neden olan yeni yönleri dışında, Marx’ın en çok bilinen ve size göre bugün tekrar üstünde düşünülmeye değer bulduğunuz fikirleri neler?

İlk olarak, Marx kapitalizmin toplumun doğal düzeni olmadığına dair en iyi açıklamayı yaptı. The Poverty of Philosophy (Felsefenin Sefaleti) kitabını sadece 29 yaşındayken yayımladı ve kapitalist ilişkilerin “zamandan bağımsız doğa kuralları” olduğunu savunan burjuva politik ekonomistleriyle dalga geçti. Marx buna karşılık ilgili “ feodalizm çağı kurumlarından beri burjuva toplumununkinden farklı üretim ilişkilerinin olduğunu” yazdıysa da ekonomistler kapitalizmi “doğal ve ebedi” olarak tanımlamaya devam ettiler. Historical Capitalism (Tarihi Kapitalizm) adlı kitabımda ana akım siyasi ekonomistlerin muğlak ve belirsiz fikirlerine karşı çıkarak kapitalizmin tarihte ortaya çıktığını savundum. Birçok kez tarihi kapitalizmle bağı olmayan bir kapitalizmin var olmadığını savundum. Benim için bu, bu kadar basit ve bunu büyük bir oranda Marx’a borçluyuz.

İkincisi, “ilkel birikim”in altını çizmek istiyorum.  Bahsettiğim kavram köylü sınıfının topraklarını kaybetmesini ve bunun kapitalizmde oynadığı rolle ilgili. Marx bunun burjuva sınıfının egemenliğinin kuruluşunda kilit rol oynadığını çok iyi anlamıştı. Kapitalizmin başında bu vardı ve hala da var.

Son olarak, “kişisel mülkiyet ve komünizm” konusunda daha derinlemesine düşünülmesini isterdim. Sovyetler Birliği’nde kurulan sistemde, özellikle Stalin döneminde, devlet mülkiyetlerin sahibiydi fakat bu halkın baskıya uğramasını ya da sömürülmesini engellemedi. Stalin’in yaptığı gibi, bir ülkede sosyalizmi konuşmak o döneme kadar Marx dahil kimsenin aklında yoktu.

Üretim araçlarının kamu mülkiyeti altında olması bir ihtimal. Üretim araçları ayrıca toplu olarak insanlar tarafından da sahiplenilebilir. Fakat eğer daha iyi bir toplum kurmak istiyorsak kimin üretimi yaptığı ve üretim fazlalığının kim tarafından alındığını bilmemiz gerekir. Bunun kapitalizmle karşılaştırıldığında tamamen yeniden düzenlenmesi gerekiyor. Benim için kilit soru bu.

2018 yılı Marx’ın 200. doğum günü ve bu yüzden yeni kitaplar ve filmler ona ithaf ediliyor. Marx’ın hayatında özellikle ilginç bulduğunuz bir dönem var mı?

Marx oldukça zor bir hayat sürdü. Ciddi anlamda fakirlikle mücadele etmek zorundaydı ve Friedrich Engels gibi kendisine yardım edecek bir yoldaşa sahip olduğu için şanslıydı. Duygusal hayatı da kolay değildi ve hayatının çalışmasını ısrarla sürdürmesi, yani kapitalizmin çalışma prensiplerini anlamaya çabası takdire değer. Marx eski çağları açıklamak ya da gelecekteki sosyalizmin nasıl olacağını tanımlamak istemedi. Kendine verdiği görevler bunlar değildi. İçinde yaşadığı kapitalist dünyayı anlamak istedi.

Tüm hayatı boyunca, Marx Londra’daki British Museum’un kitapları arasında kendini izole etmiş bir bilim insanı değil, her zaman dönemindeki mücadelelere katılan militan bir devrimciydi. Aktivizmi sebebiyle gençliğinde Fransa, Belçika ve Almanya’dan sürgün edildi. Ayrıca 1848 devrimleri başarısız olduğunda İngiltere’ye sürgün edildi. Gazeteleri, dergileri destekledi ve elinden gelen her şekilde işçi hareketlerine destek verdi. Sonrasında, 1864 – 1872 yılları arasında “International Working Men’s Association” (Birinci Enternasyonel/Uluslararası Emekçiler Birliği) isimli çalışan sınıfın ilk uluslararası örgütünün liderliğini yaptı. Bu süreç içinde 1871’de tarihte ilk sosyalist deneme olarak geçen Paris Komünü’nün savundu.

Evet, bu doğru. Marx’ın militanlığını hatırlamak önemli. Senin de Workers Unite! (İşçiler Birleşin!) adlı kitabında belirttiğin gibi Birinci Enternasyonel’de fiziksel olarak birbirlerinden uzak insanların bulunduğu bir örgütte, kolay iletişim mekanizmalarının olmadığı bir zamanda Marx’ın olağandışı bir rolü vardı. Marx’ın siyasi aktiviteleri arasında gazetecilik de vardı. Daha büyük kitlelere ulaşmak için hayatının çoğunda gazeteciliği sürdürdü.

Bir gelir elde etmek için gazetecilik yaptı ama siyasi aktivite olarak katkılarını gördü. Tarafsız olmak gibi bir anlayışı yoktu. Her zaman kendini adamış bir gazeteciydi.

2017 yılında, Rus Devrimi’nin 100. yılı sebebiyle bazı araştırmacılar Marx ve onun 20. yüzyılda iktidarda olan kendi stillerini yaratan takipçileri arasında karşılaştırma yaptılar. Marx ve onlar arasındaki en büyük fark nedir?

Marx’ın yazıları onun düşüncelerinin basit yorumlarına göre aydınlatıcı, çözümü zor ve değişiktir. Marx’ın şu ünlü çıkışını unutmamak gerekir: “Eğer bu Marksizm ise kesin olan şu ki ben Marksist değilim”.

Marx, fikirlerini kesin biçimde empoze etmeye çalışanların aksine dünyanın gerçekleriyle baş etmeye hazırdı. Sık sık fikir değiştirirdi. Yaşadığı dünyada gördüğü problemleri sürekli olarak çözme arayışındaydı. Bu yüzden hala yararlı ve kullanışlı bir kılavuz.

Son olarak, Marx’ı tanımayan genç kuşağa ne söylemek istersiniz?

İlk olarak, onu okumaları gerektiğini söylemeliyim. Onunla ilgili şeyler okumayın, bizzat Marx’ın yazdıklarını okuyun. Onunla ilgili konuşan çok az insan aslında Marx’ı okumuştur. Aynısı Adam Smith için de geçerlidir. Genellikle insanlar bu klasiklerle ilgili yayınlar okurlar.

Başka insanların yaptığı özetler üzerinden onlarla ilgili bilgilenirler. Böylece zamandan tasarruf etmeye çalışırlar fakat aslında bu şekilde yapılan okumalar zaman kaybıdır. İnsanlar enteresan karakterler hakkında okuma yapmalıdır ve şüphe yok ki Marx 19. ve 20. yüzyılın en ilgi çekici bilginlerinden biridir. Ne yazdığı konuların çeşitliliği ne de analizlerinin kalitesi bakımından eşi yoktur. Yani genç nesillere mesajım Marx’ın keşfedilmeye fazlasıyla değer olduğudur fakat kesinlikle onu, onu, onu okuyun. Karl Marx’ı okuyun!

Wallerstein ve Musto kimdir?

Immanuel Wallerstein: Sosyolog, 1976’dan bu yana New York Binghamton Üniversitesi’nde sosyoloji profesörü, Fernand Braudel Ekonomi, Tarihsel Sistemler ve Uygarlık Araştırmaları Merkezi müdürü. Temel yapıtı niteliğindeki Modern Dünya Sistemi adlı kitabını üç cilt halinde 1974, 1980 ve 1989 yıllarında yayımladı ve sosyal bilimlerde verimli bir damarın ortaya çıkmasına yol açtı. “Dünya sistemleri analizi” olarak bilinen bu anlayış ve çalışma tarzı mevcut kapitalizm analizlerine geniş bir bakış açısı ve tarihsellik boyutu getirdi.1968’de Columbia Üniversitesi’ndeki reform hareketinde etkindi. 1971’de Montreal’de McGill Üniversitesi’ndeydi. 1955-1970 döneminde başlıca araştırma alanı Afrika’ydı. 1961’de Africa: the Politics of Independence adlı çalışması, 1967’de ise Africa: the Politics of Unity adlı çalışması yayımlandı.

1994-98 döneminde Uluslararası Sosyoloji Derneği başkanıydı. 1930 New York doğumlu.

Türkçedeki eserleri

Tarihsel Kapitalizm ve Kapitalist Uygarlık (Metis, 1992), Irk Ulus Sınıf (Étienne Balibar ile birlikte, Metis, 1993), Jeopolitik ve Jeokültür (İz, 1993), Sistem Karşıtı Hareketler (Giovanni Arrighi, Terence K. Hopkins ile birlikte, Metis, 1995), Liberalizmden Sonra (Metis,1998), Sosyal Bilimleri Düşünmemek (Avesta, 1999), Geçiş Çağı, Dünya Sisteminin Yörüngesi, 1945-2025 (Hopkins ile birlikte, Avesta, 2000), Bildiğimiz Dünyanın Sonu (Metis, 2000),Güncel Yorumlar (Aram, 2001), Ütopistik ya da 21. Yüzyılın Tarihsel Seçimleri (Avesta, 2001), Amerikan Gücünün Gerileyişi (Metis, 2004),Dünya Sistemleri Analizi: Bir Giriş (Aram, 2004), Modern Dünya Sistemi 1, 2 (Bakış, 2004, 2005), Avrupa Evrenselciliği (Aram, 2007). Kapitalizmin Geleceği Var mı? (Randall Collins, Michael Mann, Georgi Derluguian, Craig Calhoun ile birlikte, Metis 2014) iwallerstein.com

Marcello Musto Toronto – Kanada York Üniversitesi’nde Siyaset Teorisi profesörü. Karl Marx’ın Grundrisse (Routledge, 2008) adlı kitabın edisyonunu yaptı. Bugün için Marx (Routledge, 2012); İşçiler Birleşin! (Bloomsbury, 2014) ve Bir Başka Marx (Bloomsbury, 2018) kitapların yazarı. 1976 İtalya, Napoli doğumlu. marcellomusto.org

Categories
Past talks

Kansalaistoiminta Ratkaisee!

Categories
Past talks

Marx on the Dialectical Role of Capitalism

Categories
Journal Articles

Pääoman kirjoittaminen – Marxin poliittisen taloustieteen kritiikin synty ja rakenne

1. Lisäarvoteorioiden kriittinen analyysi
Elokuussa 1861 Marx paneutui taas poliittisen taloustieteen kritiikkinsä1. Hän kirjoitti niin intensiivisesti, että oli kesäkuuhun 1863 mennessä täyttänyt 23 laajahkoa muistivihkoa.
Ne käsittelivät rahan muuttumista pääomaksi, kauppapääomaa ja ennen kaikkea erilaisia teorioita, joiden avulla taloustieteilijät olivat yrittäneet selittää lisäarvoa. Hänen tavoitteenaan oli saada valmiiksi Poliittisen taloustieteen arvostelua (Zur Kritik der politischen Ökonomie, 1859), jonka oli tarkoitus olla hänen suunnitellun työnsä ensimmäinen osa. Kirjan alkusanoissa Marx totesi: ”Tarkastelen porvarillista talousjärjestelmää tässä järjestyksessä: pääoma, maanomistus, palkkatyö, valtio, ulkomaankauppa, maailmanmarkkinat.”2
Kaksi vuotta myöhemmin Marxin suunnitelmat olivat ennallaan: hän oli edelleen aikeissa kirjoittaa kuusi kirjaa. Jokaisen kirjan oli määrä käsitellä yhtä niistä teemoista, jotka hän oli listannut vuonna 1859. Kesästä 1861 maaliskuuhun 1862 hän kuitenkin työsti uutta lukua ”Pääoma yleensä”, jota hän ajatteli julkaisusuunnitelmansa kolmanneksi luvuksi3. Hän kirjoitti vuoden 1863 loppuun mennessä yhteensä 23 muistivihkoa. Käsikirjoitusluonnoksessa, joka kattaa näistä viisi ensimmäistä, hän keskittyi pääoman tuotantoprosessiin ja erityisesti 1) rahan muuttumiseen pääomaksi; 2) absoluuttiseen lisäarvoon; ja 3) suhteelliseen lisäarvoon.4 Joitain jo Grundrissessa sivuttuja teemoja tuotiin nyt esiin analyyttisesti tarkemmin ja monipuolisemmin5.
Hetkellinen helpotus valtaviin taloudellisiin ongelmiin, joista hän oli kärsinyt jo vuosia, antoi Marxille mahdollisuuden viettää enemmän aikaa tutkimuksensa parissa ja ottaa merkittäviä teoreettisia edistysaskeleita. Lokakuun lopulla 1861 hän kirjoitti Engelsille olosuhteiden parantuneen vihdoin siinä määrin, että hänellä oli omien sanojensa mukaan ”jälleen ainakin tukeva maa jalkojensa alla”. Hänen työnsä New York Tribune -lehdelle takasi hänelle ”kaksi puntaa viikossa”.6 Viimeisen vuoden aikana hän oli ”pantannut kaiken, mitä ei ollut pultattu kiinni”, ja heidän ahdinkonsa oli masentanut hänen vaimonsa vakavasti. Mutta nyt nämä ”kaksi toimeksiantoa” lupasivat ”tehdä lopun hänen perheensä ahdingosta” ja sallisivat hänen ”saada kirjansa valmiiksi”.7
Joulukuussa hän kuitenkin kertoi Engelsille, että hänellä oli rästissä erinäisille velkojille yhteensä sata puntaa. Näiden huolien takia hänen tutkimuksensa eteni hitaasti: ”näissä olosuhteissa ei ole ollut juuri mahdollisuutta saada teoreettisia asioita nopeasti päätökseen.”8
Asiat kääntyivät vielä huonompaan suuntaan, kun New-York Tribune joutui Yhdysvaltain sisällissodan vuoksi karsimaan budjettiaan ja vähentämään ulkomaisten kirjeenvaihtajiensa määrää. Marxin viimeinen artikkeli lehdessä ilmestyi 10. maaliskuuta 1862. Siitä eteenpäin hänen oli pärjättävä ilman työtä, joka oli ollut hänen tärkein tulonlähteensä kesästä 1851 alkaen.
Keväällä Marx ulotti tutkimuksensa uudelle alueelle, jota hän käsitteli työnimellä ”Lisäarvoteorioita”9. Tämän oli tarkoitus olla viides ja viimeinen osa pitkästä kolmannesta luvusta ”Pääoma yleensä”10. Marx eritteli yksityiskohtaisesti kymmenen vihon verran sitä, kuinka merkittävät taloustieteilijät olivat käsitelleet kysymystä lisäarvosta. Hänen perusajatuksenaan oli, että ”kaikki taloustieteilijät tekevät sen virheen, etteivät käsittele lisäarvoa puhtaasti sellaisenaan vaan erityisissä voiton ja maankoron muodoissa”11.
Marx aloitti vihon VI fysiokraattien kritiikillä. Ensinnäkin hän tunnusti heidät ”modernin poliittisen taloustieteen todellisiksi isiksi”12, koska he olivat ”luoneet perustan kapitalistisen tuotannon analyysille”: he eivät etsineet lisäarvon alkuperää ”kiertokulun piiristä” – rahan tuottavuudesta, kuten merkantilistit tekivät – vaan ”tuotannon piiristä”. He ymmärsivät ”perustavanlaatuisen periaatteen, että tuottavaa on ainoastaan sellainen työ, joka luo lisäarvoa”.13 Toisaalta he ymmärsivät maankoron ”ainoana lisäarvon muotona”, koska heidän väärän käsityksensä mukaan ”maataloustyö” oli ”ainoaa tuottavaa työtä”14. Heidän analyysinsä rajautui ajatukseen, että maa soi ihmiselle mahdollisuuden tuottaa enemmän ”kuin hän tarvitsi pysyäkseen hengissä”. Niinpä tämän teorian mukaan lisäarvo näytti olevan ”luonnon lahja”.15
Kuudennen muistivihon toisessa puoliskossa ja suurelta osin muistivihoissa VII, VIII ja IX Marx keskittyi Adam Smithiin. Smith ei jakanut fysiokraattien väärää ajatusta, että ”vain yksi konkreettisen työn muoto – maataloustyö – luo lisäarvoa”16. Itse asiassa Marxin silmissä yksi Smithin suurimmista saavutuksista oli ymmärtää, että porvarilliselle yhteiskunnalle ominaisessa työprosessissa kapitalisti ”ottaa omakseen ilman vastiketta, anastaa osan elävästä työstä maksamatta siitä”17; tai toisaalta, että kun ”suurempi työmäärä vaihdetaan vähäisempään työmäärään (työläisen näkökulmasta), vähempi työmäärä vaihdetaan enempään työmäärään (kapitalistin näkökulmasta)”18. Smithin rajoituksena oli kuitenkin, ettei hän kyennyt erottamaan ”lisäarvoa sellaisenaan” niistä ”erityisistä muodoista, jotka se omaksuu voittona ja maankorkona”19. Hän ei laskenut lisäarvoa suhteessa siihen pääoman osaan, josta se syntyy, vaan piti sitä ”ylijäämänä sijoitetun pääoman kokonaisarvosta”, mukaan lukien se osa, jonka kapitalisti käyttää raaka-aineiden hankkimiseen20.
Kesäkuun alussa Marx laajensi tutkimustaan toisiin taloustieteilijöihin, kuten Germain Garnieriin (1754–1821) ja Charles Ganilhiin (1758–1836). Sitten hän paneutui syvemmin kysymykseen tuottavasta ja tuottamattomasta työstä keskittyen jälleen erityisesti Smithiin, joka tietyistä epäselvyyksistä huolimatta oli tehnyt eron näiden kahden käsitteen välillä. Kapitalistin näkökulmasta tuottava työ
”on palkkatyötä, joka vaihdettuna […] palkkoihin sijoitettuun osaan pääomasta ei uusinna ainoastaan tämän pääomanosan arvoa (tai oman työkykynsä arvoa), vaan myös tuottaa kapitalistille lisäarvoa. Ainoastaan siten tavara tai raha muuttuu pääomaksi, tuotetaan pääomana. Tuottavaa on ainoastaan se palkkatyö, joka tuottaa pääomaa.”21
Toisaalta tuottamaton työ on ”työtä, jota ei vaihdeta pääomaan vaan välittömästi tuloihin, eli palkkaan tai voittoon”22. Smithin mukaan hallitsijoiden – samoin kuin heitä ympäröivien lakimiesten ja upseerien – toiminta ei tuottanut mitään arvoa ja oli tässä suhteessa verrattavissa kotiapulaisten tehtäviin. Marx totesi, että tällaista kieltä puhui ”yhä vallankumouksellinen porvaristo”, joka ei ollut vielä ”alistanut valtaansa koko yhteiskuntaa, valtiota jne.”23
”Nämä ylimaalliset ja kunnianarvoisat ammatit – hallitsija, tuomari, upseeri, pappi jne. – kaikki vanhat ideologiset säädyt, jotka he synnyttävät, heidän kirjanoppineensa, heidän opettajansa ja pappinsa, asetetaan taloudellisesta näkökulmasta samalle tasolle kuin se narrien ja lakeijoiden parvi, joita he ja richesse oisive [laiska raha], maa-aatelisto ja capitalistes oisifs [tyhjää toimittavat kapitalistit] ylläpitävät.”24
Muistivihossa X Marx kohdisti huomionsa François Quesnayn (1694–1774) Tableau économiqueen25. Hän ylisti sen maasta taivaisiin ja sanoi sen olevan ”äärimmäisen nerokas keksintö, kiistatta nerokkain tähänastisessa poliittisessa taloustieteessä”26.
Samaan aikaan Marxin taloudellinen tilanne jatkui epätoivoisena. Kesäkuun puolivälissä hän kirjoitti Engelsille: ”Joka päivä vaimoni sanoo toivovansa, että hän makaisi lasten kanssa haudassa, enkä todellakaan voi moittia häntä, sillä kaikki tällaisessa tilanteessa koettavat nöyryytykset, kärsimykset ja hätä ovat totisesti sanoinkuvaamattomia.”27 Tilanne oli niin äärimmäinen, että Jenny päätti myydä joitakin kirjoja miehensä henkilökohtaisesta kirjastosta – vaikkei tosin löytänyt ketään, joka olisi halunnut ostaa niitä.
Marx kuitenkin onnistui ”työskentelemään tehokkaasti” ja ilmaisi kesäkuun puolivälissä tyytyväisyytensä Engelsille: ”ja ihmeellistä kyllä aivolokeroni ovat kaiken ympärillä vallitsevan kurjuuden keskellä paremmin käynnissä kuin vuosiin.”28 Hän jatkoi tutkimustaan ja laati kesän aikana muistivihot XI, XII ja XIII; ne keskittyivät korkoteoriaan, jonka hän oli päättänyt sisällyttää julkaistavaan tekstiin ”erillisenä lukuna”29. Marx tutki kriittisesti Johann Rodbertuksen (1805–1875) ajatuksia ja siirtyi sitten laajaan analyysiin David Ricardon (1772–1823) opeista30. Ricardo oli kieltänyt absoluuttisen maankoron olemassaolon ja myöntänyt ainoastaan maaperän hedelmällisyyden ja sijainnin mukaan vaihtelevan differentiaalimaakoron. Hänen teoriassaan maankorko oli lisäys tavaran arvoon, eikä se voinut muuta ollakaan, sillä muutoin ajatus olisi ollut ristiriidassa sen kanssa, että hänen teoriassaan ”arvo vastaa tiettyä työaikaa”31. Muussa tapauksessa hänen olisi täytynyt tunnustaa, että maatalouden tuotteet myytäisiin aina yli kustannushintansa, jonka hän laski sijoitetun pääoman ja keskimääräisen voiton summana.32 Marxin käsitys absoluuttisesta maankorosta lähti sen sijaan siitä, että ”maanomistus tietenkin kohottaa (tietyissä historiallisissa oloissa) alkutuotteiden hintoja”33.
Samassa kirjeessään Engelsille Marx kirjoitti: ”On tosi ihme, että olen vielä kyennyt etenemään teoreettisissa töissäni.”34 Hänen vuokranantajansa uhkasi jälleen ulosottomiehellä, ja kauppiaat, joille hän oli velkaa, puhuivat ostokiellosta ja oikeustoimista. Hänen oli jälleen kerran pyydettävä apua Engelsiltä, jolle hän tilitti, että ”jos minulla ei olisi family difficulties, muuttaisin paljon mieluummin model lodging-houseen kuin nylkisin jatkuvasti rahaa sinulta”.35
Tänä aikana Marx täytti muistivihot XIV ja XV eri taloustieteilijöiden kriittisellä analyysilla. Hän huomautti, että Thomas Robert Malthus (1766–1834), jonka mukaan lisäarvo oli peräisin ”siitä tosiasiasta, että myyjä myy tavaran yli arvonsa”, edusti talousteorian kehityksen kannalta paluuta menneeseen, sillä hän johti voiton tavaranvaihdosta36. Marx syytti James Milliä (1773–1836) lisäarvon ja voiton kategorioiden väärinymmärtämisestä ja toi esiin myös Samuel Baileyn (1791–1870) aiheuttaman sekaannuksen, tämä kun ei tehnyt eroa arvon immanentin mitan ja tavaran arvon välillä37. Lisäksi John Stuart Mill (1806–1873) ei Marxin väittämän mukaan ymmärtänyt, että ”lisäarvon suhdeluku ja voiton suhdeluku” ovat kaksi eri suuretta38. Marxin mukaan jälkimmäistä määrittävät palkkatason lisäksi myös muut, siitä suoranaisesti riippumattomat seikat.
Marx kiinnitti erityistä huomiota myös Ricardon teoriaa vastustaneisiin taloustieteilijöihin, kuten sosialisti Thomas Hodgskiniin (1787–1869). Lopuksi hän käsitteli vielä anonyymin kirjoittajan tekstiä Revenue and its Sources (”Tulot ja niiden lähteet”). Se oli hänen mielestään täydellinen esimerkki vulgaaritaloustieteestä, joka käänsi ”hallitsevan luokan eli kapitalistien näkemyksiä” ”teoreettiselle” mutta näitä ”puolustelevalle” kielelle39. Tämän teoksen käsittelyyn Marx päätti aikaisempien taloustieteilijöiden esittämien lisäarvoteorioiden analyysin ja siirtyi tutkimaan kauppiaanpääomaa tai pääomaa, joka ei tuottanut lisäarvoa, vaan yksinomaan jakoi sitä uudelleen40. Marxin mukaan Revenuen polemiikki ”korkoa tuottavaa pääomaa” vastaan ehkä ”rehenteli olevansa sosialistista”, mutta Marxilla ei ollut aikaa tällaiseen ”uudistusintoon”, joka ei ”kajonnut todelliseen kapitalistiseen tuotantoon” vaan ainoastaan ”hyökkäsi sen yksittäistä seurausta vastaan”.41
Kauppapääoman tutkimuksen jälkeen Marx siirtyi vaiheeseen, jota voidaan pitää taloudellisten käsikirjoitusten 1861–1863 kolmantena vaiheena. Tämä alkoi joulukuussa 1862 vihon XVI jaksolla ”Pääoma ja voitto”, jota Marx nimitti ”kolmanneksi luvuksi”42. Tässä Marx hahmotteli pääpiirteissään lisäarvon ja voiton välisen eron43. Vihossa XVII, joka myös syntyi joulukuussa, hän palasi kysymykseen kauppapääomasta (jatkona vihon XV pohdinnoille44) ja rahankierrosta kapitalistisessa uusintamisessa. Vuoden lopussa Marx raportoi ystävälleen Ludwig Kugelmannille työnsä edistymisestä ja kertoi tälle, että ”toinen osa” tai ”ensimmäisen osan jatko”, noin ”30 painoarkin” laajuinen käsikirjoitus, oli ”nyt vihdoin valmis”.45
Marx oli esittänyt teoksensa ensimmäisen luonnoksen kirjassaan Poliittisen taloustieteen arvostelua (Zur Kritik der politischen Ökonomie, 1859). Nyt neljä vuotta myöhemmin hän tarkasteli uudelleen tulevan työnsä rakennetta. Hän kertoi Kugelmannille päättäneensä vaihtaa otsikkoa. Nyt hän puhui ensimmäistä kertaa Pääomasta (Das Kapital) ja ilmoitti, että hänen vuonna 1859 käyttämänsä nimi olisi ”pelkästään alaotsikko”. Muuten hän jatkoi työtään alkuperäisen suunnitelman mukaan. Nyt hänen aikomuksenaan oli kirjoittaa ”ensimmäisen osan kolmas luku, nimeltään ’pääoma yleensä’”. Tämä viimeistelyä vaille valmis nide käsittelisi ”sitä, mitä englantilaiset kutsuvat nimellä the principles of political economy”. Se muodostaisi yhdessä 1859 julkaistun osan kanssa hänen talousteoriansa ”perimmän ytimen”. Hän kertoi Kugelmannille, että hänen nyt julkaisua varten valmistelemiensa kirjoitusten pohjalta myös toisten olisi helppoa päätellä kehittelyn jatko (kenties lukuun ottamatta kuitenkaan erilaisten valtiomuotojen ja erilaisten taloudellisten yhteiskuntarakenteiden suhteita). Marx ajatteli, että hän saattaisi kenties saada valmiiksi ”puhtaaksikirjoitetun version” käsikirjoituksesta uudeksi vuodeksi, minkä jälkeen hän aikoi itse matkustaa Saksaan toimittamaan sen46.
Muutamaa päivää myöhemmin, vuoden alussa, Marx teki yksityiskohtaisemman listauksen osista, joista hänen työnsä koostuisi. Muistivihon XVIII kaaviossa hän viittasi siihen, että
”ensimmäinen jakso [Abschnitt], ’Pääoman tuotantoprosessi’, jäsentyisi seuraavasti:
1) Johdanto. Tavara. Raha. 2) Rahan muuttuminen pääomaksi. 3) Absoluuttinen lisäarvo. […] 4) Suhteellinen lisäarvo. […] 5) Absoluuttisen ja suhteellisen lisäarvon yhdistelmä. […] 6) Lisäarvon muuttuminen takaisin pääomaksi. Alkuperäinen kasaantuminen. Wakefieldin siirtomaateoria. 7) Tuotantoprosessin tulos. […] 8) Lisäarvoteorioita. 9) Teorioita tuottavasta ja tuottamattomasta työstä.”47
Tammikuussa 1863 kirjoittamassaan muistivihossa XVIII Marx jatkoi kauppapääoman analyysiaan. Tutkiessaan George Ramsayta (1855–1935), Antoine-Elisée Cherbuliezia (1797–1869) ja Richard Jonesia (1790–1855) hän teki tutkimukseensa joitakin lisäyksiä siitä, kuinka eri taloustieteilijät olivat selittäneet lisäarvoa.
Marxin talousvaikeudet jatkuivat koko tämän ajan ja itse asiassa vaikeutuivat entisestään alkuvuodesta 1863. Hän kirjoitti Engelsille olevansa kuilun partaalla. Samalla hänelle oli ilmaantunut uusia terveysongelmia. Hänellä ilmeni maksasairaus, joka piinasi häntä vielä pitkään. Tänä aikana Marxin oli lykättävä perusteellisempia taloudellisia tutkimuksiaan lukuun ottamatta joitakin lyhyitä ajanjaksoja, jolloin hän tutki konejärjestelmiä. Maaliskuussa hän kuitenkin päätti ”paikata menetetyn ajan kovalla uurastuksella”.48 Hän kokosi kaksi uutta vihkoa, XX ja XXI, jotka käsittelivät kasaantumista, työn todellista ja muodollista alistamista pääomalle sekä pääoman ja työn tuottavuutta. Hänen argumenttinsa liittyivät hänen tuolloisten tutkimustensa pääteemaan: lisäarvoon.
Toukokuun lopulla Marx kertoi Engelsille tuntevansa itsensä jälleen ”enemmän tai vähemmän työkykyiseksi” ja päättäneensä ”heittää painon harteiltaan”. Hän oli sen vuoksi päättänyt ”kirjoittaa siistityn version poliittisesta taloustieteestä painoa varten (ja antaa sille loppusilauksen)”.49 Hän kärsi kuitenkin edelleen ”pahasti paisuneesta maksasta” eikä ollut kesäkuun puolessa välissä edelleenkään ”oikein kunnossa”, vaikka oli ”ahminut rikkiä”.50 Heinäkuussa hän palasi British Museumiin, ja analysoidessaan lisäarvon muuttumista takaisin pääomaksi hän jäsensi Quesnayn Tableau économiquen uudella tavalla vihossa XXIII51. Sitten hän laati tämän 1861 aloittaneensa sarjan viimeisen vihon – numeron XXIII – joka sisälsi enimmäkseen muistiinpanoja ja lisähuomautuksia.
Näiden kahden työntäyteisen vuoden ja poliittisen taloustieteen tärkeimpien edustajien teorioiden syvällisemmän uudelleenarvioinnin jälkeen Marx oli entistäkin vakaammin päättänyt saada pääteoksensa valmiiksi. Vaikka monet käsitteelliset ja esitystapaan liittyvät ongelmat olivat vielä vailla lopullista ratkaisuaan, historiallisen osan loppuun saattaminen ajoi häntä nyt palaamaan teoreettisten kysymysten pariin.

2. Pääoman kolmen osan kirjoittaminen
Hammasta purren Marx ryhtyi työnsä seuraavaan vaiheeseen. Kesällä 1863 hän aloitti tulevan pääteoksensa varsinaisen kirjoitustyön. Hän omistautui joulukuuhun 1865 saakka teoksensa eri osien pääpiirteiden hahmotteluun. Hän kirjoitti vuoron perään osan I käsikirjoitusta, osan III runkoa (ainoaa esitystänsä kapitalistisen tuotannon kokonaisprosessista)52 ja osan II ensimmäistä versiota (pääoman kiertokulun ensimmäistä yleistä esitystä).
Marx piti koko syksyn ajan yllä raivokasta työtahtiaan ja keskittyi erityisesti ensimmäisen osan kirjoittamiseen. Tämä johti kuitenkin hänen terveytensä nopeaan heikkenemiseen, ja marraskuussa puhkesi se, mitä hänen vaimonsa kutsui ”karmeaksi sairaudeksi” ja mitä vastaan hänen oli taisteltava vuosikausia. Paisetulehdus, ilkeä infektiotauti, ilmeni märkäpesäkkeinä ja heikkoon kuntoon vievinä paiseina eri puolilla kehoa.
Marxin oli mentävä leikkaukseen suuren pukaman aiheuttaman haavauman vuoksi, ja hän ”oli hyvän aikaa hengenvaarassa”. Hänen vaimonsa myöhemmän selostuksen mukaan kriittinen tila kesti neljä viikkoa ja aiheutti Marxille jatkuvia pahoja kipuja ”piinaavien huolien ja kaikenlaisen henkisen kärsimyksen lisäksi”.
Tulehdukset ja iho-ongelmat tulisivat vaivaamaan Marxia alkukevääseen 1866 saakka. Hän pystyi palaamaan suunnitellun työnsä ääreen vasta huhtikuun puolessa välissä [1864], yli viiden kuukauden keskeytyksen jälkeen. Tänä aikana hän keskittyi edelleen osaan I, ja näyttää todennäköiseltä, että juuri tänä ajanjaksona hän luonnosteli nimellä ”Välittömän tuotantoprosessin tulokset” (Resultate des unmittelbaren Produktionsprozesses) tunnetun tekstin, ainoan alkuperäiskäsikirjoituksesta säästyneen osan.
Kesän saapuessa hänen olosuhteensa olivat edelleen epävakaat. Vasta perheen kanssa kesällä vietetyn pienen loman jälkeen hän saattoi puskea eteenpäin työssään. Hän aloitti uuden kirjoitusjakson kirjoittamalla Pääoman osan III toista osastoa ”Voiton muuttuminen keskimääräiseksi voitoksi” ja sen jälkeen ensimmäistä osastoa ”Lisäarvon muuttuminen voitoksi”. (Viimeksi mainittu valmistui todennäköisesti loka–marraskuun vaihteessa 1864.) Tänä aikana hän osallistui tunnollisesti Kansainvälisen työväenliiton kokouksiin ja kirjoitti järjestölle lokakuun aikana perustamismanifestin sekä yleiset säännöt.53
Jatkettuaan työtään ensimmäisen Internationaalin54 tehtävien aiheuttaman keskeytyksen jälkeen Marx kirjoitti osan III kolmannen osaston, otsikoltaan ”Voiton suhdeluvun laskutendenssin laki”. Hänen työtään varjosti sairauden uusi puhkeaminen. Marraskuussa ”jälleen yksi paise ilmestyi” hänen oikean rintansa ”alapuolelle” ja kahlehti hänet vuoteeseen viikoksi55. Tämän jälkeen se jatkoi hänen vaivaamistaan aina kun hän ”kumartui kirjoittamaan”56.
Tammikuusta toukokuuhun 1865 Marx omistautui osan II työstämiselle. Käsikirjoitukset jaettiin kolmeen lukuun. Niistä tuli lopulta osastoja laitoksessa, jonka Engels painatutti vuonna 1885: 1) Pääoman muodonvaihdokset ja niiden kiertokulku; 2) Pääoman täyskierros; ja 3) Yhteiskunnallisen kokonaispääoman uusintaminen ja kierto. Näillä sivuilla Marx kehitteli uusia käsitteitä sekä yhdisti joitakin osien I ja III teorioita toisiinsa.
Seuraavanakaan vuonna paisetulehdus ei lakannut ahdistamasta Marxia: helmikuun puolivälin aikaan hänen tautinsa puhkesi jälleen. Kuun puoleenväliin kestäneen ”paisetaudin” lisäksi Internationaali kulutti häneltä ”valtavia määriä aikaa”. Hän ei kuitenkaan keskeyttänyt työtään kirjan parissa, vaikka se joskus tarkoittikin, että ”hän meni nukkumaan vasta neljältä aamulla”.57
Viimeisen kannusteen puuttuvien osien pikaiseen loppuun saattamiseen antoi kustannussopimus. Kommunistien liiton ajoilta tutun vanhan toverin, Wilhelm Strohnin, ansiosta Otto Meisner (1819–1902) oli lähettänyt hänelle 21. maaliskuuta Hampurista kirjeen, joka piti sisällään sopimuksen Das Kapital. Kritik der politischen Ökonomie-nimisen teoksen julkaisusta. Sen oli määrä olla ”noin 50 painoarkkia58 pitkä [ja ilmestyä] kahdessa osassa”59.
Kevään loppupuolella Marx kirjoitti lisäksi osan III neljännen osaston ja antoi sille nimen ”Tavarapääoman ja rahapääoman muuttuminen tavarakauppapääomaksi ja rahakauppapääomaksi (kauppiaanpääomaksi)”. Heinäkuun lopussa 1865 hän selosti Engelsille jälleen etenemistä:
”Vielä kolme lukua on kirjoittamatta teoreettisen osan viimeistelemiseksi (ensimmäiset kolme kirjaa). Sen lisäksi jäljellä on yhä neljännen, historiallis-kirjallisen kirjan kirjoittaminen […]. Mutten saa itseäni pakotetuksi lähettämään mitään, ennen kuin minulla on koko juttu edessäni. Whatever shortcomings they may have, kirjoitusteni etu on se, että ne muodostavat taiteellisen kokonaisuuden, ja tämä voidaan saavuttaa vain minun tavallani, olemalla painattamatta mitään ennen kuin olen saanut ne eteeni kokonaisuudessaan.”60
Kun vääjäämättömät hidastukset ja sarja kielteisiä sattumuksia pakottivat hänet harkitsemaan työskentelytapaansa, Marx kysyi itseltään, olisiko hyödyllisempää tuottaa viimeistelty versio osasta I, jotta hänen olisi mahdollista julkaista se välittömästi, vai mieluummin kirjoittaa loppuun kaikki osat, joista teoksen kokonaisuus muodostuu. Kirjeessään Engelsille hän sanoi ”kysymyksen olevan”, pitäisikö hänen ”kirjoittaa osa käsikirjoituksesta puhtaaksi ja lähettää se kustantajalle, vai saattaa työ ensin kokonaan loppuun.” Hän puolsi jälkimmäistä vaihtoehtoa, mutta vakuutti ystävälleen, että hänen työnsä muiden osien parissa ei menisi hukkaan. Marx vakuutti, ettei hän ”säästäisi vaivaa saadakseen työnsä valmiiksi mahdollisimman nopeasti”; koko juttu oli hänelle ”painajaismainen taakka”. Se esti häntä ”tekemästä mitään muuta” ja hän halusi saada sen julkaistuksi ennen seuraavaa poliittista mullistusta: ”Tiedän, ettei aika pysy ikuisesti muuttumatta samanlaisena kuin nyt.”61
Vaikka Marx olikin päättänyt saattaa loppuun I osan viimeistelytyön, hän ei halunnut jättää osan III eteen tekemäänsä työtä roikkumaan. Heinäkuun ja joulukuun välisenä aikana 1865 hän luonnosteli, vaikkakin hajanaisessa muodossa, viidennen (”Voiton jakautuminen koroksi ja yrittäjäntuloksi. Korkoa tuottava pääoma”), kuudennen (”Ylimääräisen voiton muuttuminen maankoroksi”) ja seitsemännen osaston (”Tulot ja niiden lähteet”). Marxin osalle III kesän 1864 ja loppuvuoden 1865 välillä antama rakenne oli näin ollen hyvin samanlainen kuin hänen kaksitoistakohtainen, tammikuussa 1863 laatimansa hahmotelma, joka sisältyi ”Lisäarvoteorioiden” käsikirjoituksen vihkoon XVIII.
Taloudelliset vaikeudet olivat hetkeksi väistyneet, joten Marx saattoi jatkaa työtään, mutta näin ei kuitenkaan jatkunut pitkään: noin vuoden kuluttua Marx oli jälleen talousahdingossa, ja hänen terveytensä kääntyi jälleen huonompaan suuntaan kesän aikana. Tämän lisäksi hänen vastuutehtävänsä Internationaalille olivat syyskuussa erityisen velvoittavia sen ensimmäisen, Lontoossa järjestetyn konferenssin takia.

3. Osan I valmistuminen
Vuoden 1866 alussa Marx heittäytyi kirjoittamaan uutta Pääoman osan I luonnosta. Tammikuun puolivälissä Kugelmannille lähettämässään kirjeessä hän kertoi työskentelevänsä ”nykyisin 12 tuntia päivässä sen puhtaaksikirjoituksen parissa”, mutta toivoi voivansa viedä sen kustantajalleen Hampuriin kahden kuukauden kuluessa62.
Vastoin Marxin ennustuksia koko vuosi kuitenkin kului kamppailussa paisetulehduksen kanssa. Helmikuussa iski taudin tähän mennessä pahalaatuisin kohtaus, ja Marx oli vaarassa menettää henkensä. Kun hän tointui riittävästi aloittaakseen taas kirjoittamisen, hän tunnusti Engelsille:
”Se oli lähellä tällä kertaa. Perheeni ei tiennyt, kuinka serieux cas se oli. Jos tuo pirulainen palaa tuollaisena vielä kolme tai neljä kertaa, olen kuoleman oma.”63
Engels huolestui tilanteesta tosissaan. Peläten pahinta hän puuttui tilanteeseen tiukasti vakuuttaakseen Marxille, ettei tämä voisi jatkaa enää samalla tavalla:
”Sinun on todellakin viimein tehtävä jotain järkevää toipuaksesi tästä paisetulehdusasiasta, vaikka se viivästyttäisi ensimmäistä kirjaa vielä kolme kuukautta. Asiasta on kehkeytymässä aivan liian vakava.”64
Engels kääntyi välittömästi tohtori Gumpertin puoleen, joka neuvoi ottamaan jälleen arsenikkikuurin. Lisäksi Engels teki myös joitakin ehdotuksia liittyen teoksen viimeistelyyn. Hän halusi varmistaa, että Marx oli luopunut kaikkea muuta kuin realistisesta ajatuksestaan kirjoittaa Pääoma kokonaisuudessaan, ennen kuin yksikään osa siitä olisi julkaistu. Hän kysyi Marxilta: ”Etkö voisi järjestää asioita niin, että ainakin ensimmäinen osa lähetetään painoon ensin ja toinen muutamaa kuukautta myöhemmin?”65 Marx vastasi Engelsille:
”Mitä tähän ’kirottuun’ kirjaan tulee, tilanne on nyt tämä: se valmistui joulukuun lopussa. Tutkielma maankorosta, toiseksi viimeinen kappale, on nykyisessä muodossaan yksinkin miltei riittävän pitkä kirjaksi.66 Olen mennyt [British] Museumiin päiväsaikaan ja kirjoittanut yöllä. Minun on täytynyt kahlata läpi uutta saksalaista maatalouskemiaa, erityisesti Liebigiä ja Schönbeinia67. Se on ollut paljon tärkeämpää tämän kysymyksen kannalta kuin kaikki taloustieteilijät yhteensä. Lisäksi minun on täytynyt raivata hartiavoimin tieni läpi myös sen suunnattoman aineistomäärän, jonka ranskalaiset ovat tuottaneet sen jälkeen, kun viimeksi työskentelin aiheen parissa. Päätin teoreettisen tutkimukseni maankorosta kaksi vuotta sitten. Siinä välissä on ehditty saavuttaa paljon sellaista, mikä on sivumennen sanoen täysin vahvistanut teoriani. Myös Japanin avautuminen on tässä ollut tärkeää (yleensä en koskaan lue matkakirjoja, jollei ammatillisista syistä ole pakko). Näin ollen sovelsin itseeni samanlaista ’shifting systemiä’ kuin englantilaiset tehtailijaroistot sovelsivat yksiin ja samoihin ihmisiin vuosina 1848–1850.”68
Päiväsaikaan Marx teki tutkimustyötä kirjastossa pysyäkseen kärryillä viimeisimmistä tutkimustuloksista, ja öisin hän työsti käsikirjoitustaan: tällainen oli se raskas rutiini, johon hän pakotti itsensä käyttääkseen kaikki voimansa kirjansa viimeistelyyn. Päätehtävästään hän kirjoitti Engelsille: ”Vaikkakin nykyisessä muodossaan jättiläismäinen käsikirjoitus on valmis, se ei ole kelvollinen näytettäväksi kenellekään paitsi itselleni, ei edes sinulle.”69
Lopulta hän hyväksyi Engelsin neuvon julkaisuaikataulun venyttämiseksi: ”Olen samaa mieltä kanssasi ja aion saattaa ensimmäisen osan Meissnerille välittömästi, kun se on valmis.” ”Mutta”, hän lisäsi, ”viimeistelläkseni sen minun on ensin voitava istua.”70
Itse asiassa Marxin terveys oli heikkenemässä entisestään. Helmikuun lopulla hänen kehoonsa ilmestyi kaksi uutta paisetta ja hän yritti hoitaa niitä itse. Hän kertoi Engelsille käyttäneensä ”terävää partaveistä” päästäkseen eroon ”ylemmästä”, ja puhkaisseensa ”tuon pirulaisen” omin käsin. ”Tulehtunut veri […] valui, tai pikemminkin ryöpsähti, suoraan ilmaan”, ja tämä antoi hänelle syyn uskoa, että paise oli ”haudattu”, vaikka ”it still wants some nursing”.71
Tämän riipaisevan kertomuksen jälkeen Engels nuhteli ystäväänsä ankarammin kuin koskaan aiemmin: ”[K]ukaan ei voi kestää pitkään tällaista paiseiden jatkuvaa sarjaa ottaen huomioon, että lopulta voi puhjeta jokin niin pahanlaatuinen, että se vie sinut manan maille. Ja minne kirjasi ja perheesi silloin joutuvat?”72 Helpottaakseen Marxin oloa edes vähän hän sanoi olevansa valmis mihin tahansa taloudelliseen uhraukseen. Anoen häntä olemaan ”järkevä” Engels ehdotti täydellisen levon jaksoa.
Lopulta Marx antoi suostutella itsensä ottamaan töistään taukoa. 15. maaliskuuta hän matkusti Margateen, merenrannalla sijaitsevaan lomanviettopaikkaan Kentiin ja kymmenentenä päivänä lähetti selvityksen tilanteestaan:
”En lue mitään, en kirjoita mitään. Päivittäiset kolme arsenikkiannosta yksistään pakottavat järjestämään ruokailuajat ja päiväkävelyt […] niin, ettei muulle ’ole aikaa’. Mitä seuraelämään tulee, sitä ei tietenkään ole. Voin laulaa ’The Miller of the Deen’73 sanoin: ’I care for nobody and nobody cares for me’.”74
Huhtikuun alussa Marx kertoi ystävälleen Kugelmannille olevansa ”pitkälti parantunut”, mutta valitti, että tämän keskeytyksen vuoksi ”yli kaksi kuukautta” oli täysin hukattu ja kirjan valmistuminen ”jälleen viivästynyt”.75 Lontooseen palattuaan hänen työnsä ei edelleenkään muutamaan viikkoon edennyt reumakohtauksen ja muiden ongelmien vuoksi; hänen kehonsa oli vielä uuvuksissa ja haavoittuvainen. Vaikka hän kertoi Engelsille kesäkuun alussa, että ”onneksi mitään paiseen kaltaista ei ole ilmaantunut uudelleen”76, hän oli harmissaan, koska hänen työnsä ”oli edistynyt kehnosti puhtaasti fyysisten tekijöiden vuoksi”.77
Heinäkuussa Marx kohtasi kolme tutuksi tullutta vihollistaan: Liviuksen periculum in mora (vaara viivytyksessä) vuokrarästeinä, paiseet, joista uusin oli puhkeamaisillaan, ja sekä maksavaivan. Kuvaillessaan tilannetta ystävälleen Kugelmannille ja selittäessään viivästyksen syitä Marx esitti suunnitelman, joka hänellä nyt oli mielessään:
”Olosuhteeni (jatkuvat keskeytykset, sekä ruumiilliset että sosiaaliset) pakottavat minut julkaisemaan osan I ensin, eikä kumpaakin osaa yhdessä, kuten olin alun perin aikonut. Lisäksi nyt näyttää siltä, että niteitä tulee todennäköisesti olemaan kolme. Koko teos on näin ollen jaettu seuraaviin osiin:

  1. kirja. Pääoman tuotantoprosessi.
  2. kirja. Pääoman kiertokulkuprosessi.
  3. kirja. Prosessin kokonaishahmo.
  4. kirja. Teorian historiasta.

Ensimmäinen nide sisältää kaksi ensimmäistä kirjaa. Kolmas kirja uskoakseni täyttää toisen niteen ja neljäs kolmannen.”78
Tarkastellessaan työtä, jota oli tehnyt 1859 julkaistun Poliittisen taloustieteen kritiikin jälkeen, Marx jatkoi:
”Olen katsonut välttämättömäksi aloittaa ensimmäisen kirjan jälleen kerran ab ovo, toisin sanoen tiivistää Dunckerin julkaisema kirjani yhteen lukuun tavarasta ja rahasta. Ainoa syy alusta aloittamisen välttämättömyyteen ei ole kokonaisuuden täydellisyys. Pidän sitä välttämättömänä myös siksi, että koska älykkäätkään ihmiset eivät ole ymmärtäneet asiaa täysin oikein, ensimmäisessä esityksessä on pakko olla puutteellisuuksia, erityisesti mitä tulee tavaran analyysiin.”79
Vuoden 1866 syksyä leimasi myös äärimmäinen köyhyys. Jouduttuaan kuluttamaan hyvin paljon aikaa ja voimia jokapäiväiseen kamppailuun köyhyyden kanssa hän kirjoitti joulukuussa: ”Suren vain, ettei yksityishenkilön sovi tehdä kuten liikemiehet: file their bills for the Bankruptcy Court.”80
Tilanne ei muuttunut koko talvena, ja 1867 helmikuun lopulla Marx kirjoitti tuolloin Manchesterissa oleskelevalle ystävälleen (joka aina lähetti hänelle niin paljon rahaa kuin vain pystyi): ”Eräs grocer lähettää ulosottomiehen lauantaina (ylihuomenna), ellen maksa hänelle vähintään viittä puntaa. […] Työ on pian valmis, ja olisi ollut valmis tänään, ellei minua olisi viime aikoina hätyytelty niin paljon.”81
Huhtikuun 1867 lopussa Marx saattoi viimein kertoa Engelsille pitkään odotetun uutisen kirjan valmistumisesta. Hänen piti nyt viedä se Saksaan, ja jälleen kerran hänen täytyi kääntyä ystävänsä puoleen, jotta voisi lunastaa ”vaatteensa ja kellonsa niiden majapaikasta, panttilainaamosta”82. Muutoin hän ei olisi pystynyt lähtemään.
Saavuttuaan Hampuriin Marx keskusteli Engelsin kanssa uudesta Meissnerin ehdottamasta suunnitelmasta:
”Nyt hän haluaa, että kirja ilmestyisi kolmessa osassa. Hän nimittäin vastustaa sitä, että tiivistäisin viimeisen kirjan (historiallis-kirjallisen osan), kuten olin aikonut. Hän sanoo, että kirjakaupan […] kannalta hän laskisi eniten juuri tämän osan varaan. Vastasin, että tässä asiassa noudatan hänen käskyjään.”83
Muutamaa päivää myöhemmin hän raportoi Johann Beckerille samaan tapaan:
”Koko teos ilmestyy kolmessa osassa. Otsikkona on Pääoma. Poliittisen taloustieteen arvostelua. Ensimmäinen osa käsittää ensimmäisen kirjan: ’Pääoman tuotantoprosessi’. Se on takuulla hirvittävin missile, joka tähän mennessä on singottu päin porvareiden (maanomistajat mukaanluettuina) näköä.”84
Sigfrid Meyerille (1840–1872), saksalaiselle Internationaalin sosialistijäsenelle, joka oli työväenliikkeen aktiivi New Yorkissa, hän kirjoitti: ”Ensimmäinen osa käsittää ’pääoman tuotantoprosessin’ […] II osa antaa teorian jatkon ja lopun, III osa kansantaloustieteen historian 1600-luvun puolivälistä alkaen.”85
Kesäkuun puolivälissä Engels ryhtyi tarkistamaan tekstiä julkaisemista varten. Hänen mielestään verrattuna vuoden 1859 kirjaan Poliittisen taloustieteen arvostelua ”on edistyminen dialektisen kehittelyn terävyydessä varsin huomattava […].”86 Marxia tämä hyväksyntä lämmitti: ”Sinun tähänastinen tyytyväisyytesi on minulle tärkeämpää kuin kaikki, mitä muu maailma saattaa siitä sanoa.”87 Engels kuitenkin huomautti, että Marxin arvomuodon käsittely oli tarpeettoman abstraktia ja liian epäselvää keskivertolukijalle. Hän myös valitteli, että nimenomaan tärkeällä “toisella arkilla on jonkin verran korostunut paiseittesi antama masennuksen leima”.88 Vastauksessaan Marx pauhasi fyysisten kärsimystensä syytä vastaan – ”Toivon […] että porvaristo muistaa koko elämänsä ajan minun paiseeni”89 – ja onnistui vakuuttamaan itsensä siitä, että tarvitaan liite, jossa hän voi esittää käsityksensä arvomuodosta yleistajuisemmassa muodossa. Tämä 20-sivuinen liite valmistui kesäkuun loppuun mennessä.
Marx sai oikovedoksen korjaukset valmiiksi kahdelta aamuyöllä elokuun ensimmäisenä päivänä 1867. Muutama minuutti myöhemmin hän kirjoitti ystävälleen Manchesteriin:
”Hyvä Fred: Sain juuri valmiiksi kirjan viimeisen (49.) arkin oikoluvun […]. Niin muodoin tämä osa on valmis. Vain Sinua minun on kiittäminen siitä, että tämä kävi mahdolliseksi! […] Kiitosta täynnä syleilen Sinua.”90
Muutama päivä myöhemmin, toisessa kirjeessään Engelsille, hän tiivisti teoksen kaksi mielestään tärkeintä peruspilaria: ”1. heti ensimmäisessä luvussa korostettu työn kaksoisluonne, sen mukaan, ilmaiseeko työ itsensä käyttöarvona vai vaihtoarvona (siihen nojaa tosiseikkojen koko ymmärtäminen); 2. lisäarvon käsitteleminen riippumattomana sen erityisistä muodoista, joina ovat voitto, korko, maankorko ym.”91
Pääoma tuli myyntiin 14. syyskuuta 1867.92 Viimeisten muutosten jälkeen sisällysluettelo näytti tältä:

”Johdanto

  1. Tavara ja raha
  2. Rahan muuttuminen pääomaksi.
  3. Absoluuttisen lisäarvon tuotanto.
  4. Suhteellisen lisäarvon tuotanto.
  5. Jatkotutkimuksia absoluuttisen ja suhteellisen lisäarvon tuotannosta
  6. Pääoman kasautumisprosessi

Liite osaan 1, 1: Arvomuoto.”93

Pitkästä korjausprosessista ja viimeisistä lisäyksistä huolimatta teoksen rakenne laajentui huomattavasti seuraavien vuosien aikana ja tekstiin tuli useita uusia muutoksia. Niinpä Pääoman ensimmäinen osa kulutti huomattavasti Marxin energiaa sen julkaisun jälkeenkin. Kriittinen henki, jolla Marx kokosi magnum opuksensa, paljastaa, miten kaukana hän on siitä dogmaattisesta kirjoittajasta, jollaisena sekä hänen vastustajansa että monet itseään hänen oppilaikseen kutsuvat hänet esittävät. Vaikka teos jäikin keskeneräiseksi, Marxin Pääoman lukeminen on ohittamatonta niille, jotka nykypäivänä haluavat käyttää olennaisia teoreettisia käsitteitä kapitalistisen tuotantotavan kritiikkiin.

 

Lyhentäen suomentaneet Paula Rauhala, Saska Heino, Matti Kortesoja & Miika Salo

 

(alun perin: Capital. The Unfinished Critique. Teoksessa Another Marx. Early Manuscripts to the International. Käänt. Patrick Camiller. Bloomsbury, London 2018)

 

Viitteet & Kirjallisuus
1.Musto kertoo artikkelissaan tarinan Marxin elämästä ja ajattelusta vuosina 1861–1867, jolloin hän kirjoitti Pääomaansa sekä viimeisteli teoksen ensimmäisen osan julkaisukuntoon. Marxin työ poliittisen taloustieteen kritiikin parissa kesti vuosikymmeniä, mutta kuusi vuotta ennen Pääoman ensimmäisen osan julkaisua alkoi tärkeä vaihe. Vuosina 1861–1863 syntyi käsikirjoitus, josta Karl Kautsky julkaisi Marxin kuoleman jälkeen, vuosina 1905–1910, osan nimellä Theorien über den Mehrwert. Tekstiä kutsutaan joskus Pääoman neljänneksi osaksi. Vuosina 1863–1865 syntyi Pääoman kolmannen osan käsikirjoitus, ja Pääoman I osa ilmestyi 1867. Pääoman oli tarkoitus koostua teoreettisesta osasta (kirjat I–III) sekä teoriahistoriallisesta osasta (”Lisäarvoteorioita”). Marx itse sai julkaistuksi vain osan I. Seuraavien vuosien aikana hän paranteli tätä osaa toiseen saksankieliseen painokseen (1873) sekä ranskankieliseen editioon (1872–1875). Engels julkaisi Marxin käsikirjoitusten pohjalta osat II (1885) sekä osan III (1894) vasta Marxin kuoleman jälkeen. Suom. huom.
2.Karl Marx, Poliittisen taloustieteen arvostelua (Zur Kritik der politischen Ökonomie, 1859). Suom. Antero Tiusanen. Teoksessa Valitut teokset kuudessa osassa. Osa 4. Edistys, Moskva 1979, 7.
3.Marx oli julkaissut suunnitelman kaksi ensimmäistä lukua teoksessaan Poliittisen taloustieteen arvostelua(1859). Suom. huom.
4.Nämä muistivihot jätettiin huomiotta yli sadan vuoden ajan. Alkuperäinen saksalainen laitos ilmestyi vasta vuonna 1976 teoksessa Marx–Engels-Gesamtausgabe (MEGA2). II/3.1. Akademie, Berlin 1976. (Jatkossa MEGA2.)
5.Grundrisse der Kritik der politischen Ökonomie eli Vuosien 1857–1858 taloudelliset käsikirjoitukset koostuu Marxin muistiinpanoista, jotka pohjustivat Pääomaa. Marx ei ollut tarkoittanut muistiinpanoja julkaistavaksi, ja ne ilmestyivätkin kokonaisuudessaan vasta Neuvostoliitossa 1939–1941. Karl Marx, Vuosien 1857–1858 taloudelliset käsikirjoitukset (Grundrisse, 1939–1941). Suom. Antero Tiusanen. Kustannusliike Edistys, Moskva 1986. Toim. huom.
6.Marx Engelsille 30. lokakuuta 1861. Teoksessa Karl Marx–Friedrich Engels. Collected Works. Vol. 41. Lawrence & Wishart, London 1985, 323. (Jatkossa MECW.)
7.Sama.
8.Marx Engelsille 9. joulukuuta 1861. Teoksessa MECW. Vol. 41, 333.
9.Karl Kautsky kokosi Marxin vuosien 1862–1863 käsikirjoitusten pohjalta teoksen Lisäarvoteorioita(Theorien über den Mehrwert) ja julkaisi sen kolmessa osassa vuosina 1905–1910. Osa siitä on julkaistu suomeksi nimellä Lisäarvoteorioita. Liitteitä. Suom. Olli Perheentupa. Esim. teoksessa Karl Marx & Friedrich Engels, Valitut teokset kuudessa osassa. Osa 4. Edistys, Moskva 1979, 439–563. Suom. huom.
10.Se oli tarkoitus jäsentää seuraavasti: 1) rahan muuttuminen pääomaksi; 2) absoluuttinen lisäarvo; 3) suhteellinen lisäarvo; ja 4) lopulta kirjoittamatta jäänyt osa siitä, miten näitä kolmea olisi tarkasteltava yhdessä.
11.Karl Marx, Theories of Surplus Value. Vol. I. Teoksessa MECW. Vol. 30, 348. (MECW:ssä nämä käsikirjoitukset on merkitty vähemmän käytetyllä otsikolla Economic Manuscript of 1861–1863.) [Marxin mukaan kaikki lisäarvo on peräisin palkkatyöläisten korvauksetta tekemästä lisätyöstä. Palkkatyöläisten tuottama lisäarvo jakautuu kilpailussa omistavan luokan edustajien kesken: liikevoittona teollisuuskapitalisteille, rahankorkona pankkiireille, kauppavoittoina kauppapääomille ja maanvuokrina maanomistajille. Marxia edeltävät taloustieteilijät olivat käsitelleet lisäarvoa, mutta aina vain sen erityisissä muodoissa: liikevoittona, kauppavoittona, rahankorkona tai maankorkona. Suom. huom.]
12.Sama, 352.
13.Sama, 354.
14.Sama, 355.
15.Sama, 357.
16.Sama, 391.
17.Sama, 388.
18.Sama, 393.
19.Sama, 389.
20.Sama, 396. [Marx erotti lisäarvon suhdeluvun m/v voiton suhdeluvusta m/c+v. Lisäarvon suhdeluvun kaavassa (m/v) verrataan työläisen vastikkeetta työnantajalleen tuottamaa arvosummaa (m) palkkoihin sijoitettuun arvosummaan (v). Voiton suhdeluvun kaavassa (m/c+v) tuota maksamatonta työtä (m) verrataan työnantajan alun perin investoimaan rahasummaan, joka jakautuu koneisiin ja raaka-aineisiin sijoitettuun rahasummaan (c) sekä palkkojenmaksuun sijoitettuun rahasummaan (v). Lisäarvon suhdeluvun kaava (m/v) paljastaa Marxin mukaan todellisen luokkasuhteen: työväenluokan työpäivä jakautuu maksamattomaan (m) ja maksettuun (v) osaan, ja kaikki muut kuin työstä saadut tulot (voitto, korko, maankorko jne.) ovat peräisin palkkatyöläisten tekemästä, heille maksamattomasta lisätyöstä (m). Voiton suhdeluvun kaava (m/c+v) puolestaan on omiaan luomaan vaikutelman siitä, että koneet ja raaka-aineet tuottavat lisäarvoa siinä missä työkin. Suom. huom.]
21.Karl Marx, Theories of Surplus Value. Vol. I. Teoksessa MECW. Vol. 31, 8.
22.Sama, 12. [Marxin mukaan tuottavaa on ainoastaan sellainen työ, joka tuottaa työnantajalle lisäarvoa. Jos koulutusta myyvän yrityksen omistaja kuluttaa osan voitoistaan kotiopettajan palkkaamiseen lapselleen, kotiopettaja ei tässä tapauksessa tee tuottavaa työtä. Hänen tehtävänään ei ole voiton tuottaminen omistajalle, vaan palveluksen tuottaminen, eli lapsen opettaminen. Samalla tämän saman omistajan yksityiskoulun leivissä olevat opettajat tekevät tuottavaa työtä. Heidän työnsä ei eroa sisällöltään kotiopettajan työstä, mutta heidät on palkattu ensi sijassa tuottamaan voittoa yrityksen omistajalle tai omistajille. Ero ei ole siis työn sisällössä vaan niissä yhteiskunnallisissa suhteissa, joissa työtä tehdään. Suom. huom.]
23.Sama, 197.
24.Sama. [Marxin teoriassa vastaavasti myös julkisten palveluiden piirissä tehty työ on tuottamatonta työtä. Esimerkiksi kunnallisen terveyskeskuksen sairaanhoitaja tekee tuottamatonta työtä, mutta yksityisellä lääkäriasemalla vastaavaa työtä tekevä sairaanhoitaja tekee tuottavaa työtä. Vaikka näiden kahden sairaanhoitajan työ olisi hyvin samanlaista, ne yhteiskunnalliset suhteet, joissa työtä tehdään, eroavat toisistaan. Vain yksityisellä lääkäriasemalla työskentelevä sairaanhoitaja tuottaa omistajalle lisäarvoa ja voittoa. Suom. huom.]
25.Lääkäri ja taloustieteilijä François Quesnayn Tableau économique oli ensimmäinen hahmotelma tuotteiden- ja rahankierrosta kansantaloudessa. Suom. huom.
26.Karl Marx, Theories of Surplus Value. Vol. I. Teoksessa MECW. Vol. 31, 240.
27.Marx Engelsille, 18. kesäkuuta 1862. Teoksessa MECW. Vol. 41, 380.
28.Marx Engelsille, 18. kesäkuuta 1862. Teoksessa MECW. Vol. 41, 380; Karl Marx & Friedrich Engels, Kirjeitä. Suom. Timo Koste & Vesa Oittinen. Edistys, Moskva 1976, 129.
29.Marx Engelsille 2. elokuuta 1862. Teoksessa MECW. Vol. 41, 394; Kirjeitä, 130.
30.Nämä muistikirjat ovat osa ”Lisäarvoteorioita”-käsikirjoitusta. Theories of Surplus Value. Vol. II. Teoksessa MECW. Vol. 31.
31.Sama, 359.
32.Marx Engelsille 2. elokuuta 1862. Teoksessa MECW. Vol. 41, 396; Kirjeitä, 132.
33.Sama. Teoksessa MECW. Vol. 41, 398; Kirjeitä, 133. [Koska kaikki arvo oli työarvoteorian mukaan peräisin työstä, Ricardo kiisti ns. absoluuttisen maankoron olemassaolon. Ricardon teorian mukaan vain differentiaalimaankorko oli mahdollinen. Maapalstat eroavat toisistaan hedelmällisyytensä ja sijaintinsa suhteen. Hedelmällisellä tai paremmalla paikalla sijaitsevalla maalla maata viljelevä kapitalisti saattaa tuottaa alhaisemmin kustannuksin kuin huonompaa maata viljelevä kapitalisti. Kilpailun vuoksi tuottajat joutuvat kuitenkin myymään tuotteensa markkinahintaan, eivätkä suhteessa niiden todellisiin, yksilöllisiin tuotantokustannuksiin. Hyvälaatuisen maan omistaja voi periä tuotteen todellisen kustannushinnan ja tuotteen markkinahinnan välisen erotuksen maata vuokraavalta kapitalistilta differentiaalimaankorkona. Vain huonoin käytössä oleva maapalsta ei mahdollista maankoron perimistä, sillä tällä maalla tuotantokustannukset vastaavat tuotteiden markkinahintaa. Tämän maapalstan tuottama maankorko olisi näin ollen ”absoluuttista”, koska se ei perustuisi mihinkään erotukseen, differentiaaliin. Ricardo kiisti absoluuttisen maankoron olemassaolon mahdollisuuden, sillä se olisi ollut ristiriidassa hänen työarvoteoriansa kanssa – kaikki arvo on peräisin työstä, eikä maa voi itsessään tuottaa uutta arvoa. Marx puolestaan esitti sellaisen teorian absoluuttisesta maankorosta, joka ei ole ristiriidassa työarvoteorian kanssa. Ks. Karl Marx, Pääoma. Poliittisen taloustieteen arvostelua. TA-Tieto, Helsinki 2015, 737–761. Ks. myös Miika Kabata & Timo Ilomäki, Maankorko osana poliittisen talouden kritiikkiä. Peruste 17.1.2018. Suom. huom.]
34.Marx Engelsille 2. elokuuta 1862. Teoksessa MECW. Vol. 41, 394; Kirjeitä, 130 .
35.Marx Engelsille 7. elokuuta 1862. Teoksessa MECW. Vol. 41, 399.
36.Karl Marx, Theories of Surplus Value. Vol. III. Teoksessa MECW. Vol. 32, 215.
37.Marx kutsui työaikaa tavaran arvon immanentiksi mitaksi ja rahaa puolestaan tämän arvon sisäisen mitan ilmenemismuodoksi ja sen ulkoiseksi mitaksi. Samuel Bailey hylkäsi Ricardon työarvoteorian, kiisti arvon immanentin mitan olemassaolon ja ajatteli, että talousteoria voidaan rakentaa pelkästään vaihtoarvojen tai hintojen pohjalta – kysymättä, mihin nuo hinnat perustuvat. Marx piti Baileyn asennetta epätieteellisenä. Suom. huom.
38.Sama, 373.
39.Sama, 450. [Marx piti arvossa klassisia poliittisia taloustieteilijöitä, kuten Smithiä ja Ricardoa, heidän tieteellisten saavutustensa perusteella. Nämä hän erotti vulgaaritaloustieteilijöistä, joita hän ei pitänyt vakavasti otettavina tutkijoina vaan pääoman apologeetteina. Suom. huom.]
40.Nämä muistikirjat muodostavat viimeisen osan vuosien 1861–1863 taloudellisten käsikirjoitusten osasta III.
41.Karl Marx, Theories of Surplus Value. Vol. III. Teoksessa MECW. Vol. 32, 453.
42.Karl Marx, Zur Kritik der politischen Ökonomie. Manuskript 1861–1863. Teoksessa MEGA2. Vol. II/3.5, 1598–1675.
43.Marxille lisäarvo on teollisuuskapitalistin välittömästi riistämän, maksamattoman työn arvotuote (m). Teollisuuskapitalisti ei kuitenkaan voi pitää riistämäänsä lisäarvoa itsellään, vaan se jakautuu kilpailussa uudelleen teollisuuskapitalistien, kauppapääomien, rahakauppapääomien ja maanomistajien kesken. Kaikki sellaiset tulot, jotka eivät perustu saajansa omaan työhön (edellä mainitut voitto, maankorko, rahankorko ja kauppiaanvoitto), ovat peräisin työväenluokan vastikkeetta tekemästä työstä. Suom. huom.
44.Sama, 1682–1773.
45.Marx Kugelmannille 28. joulukuuta 1862. Teoksessa MECW. Vol. 41, 435.
46.Sama .
47.Karl Marx, Theories of Surplus Value. Vol. III. Teoksessa MECW. Vol. 33, 347.
48.Marx Engelsille 24. maaliskuuta 1863. Teoksessa MECW. Vol. 41, 461.
49.Marx Engelsille 29. toukokuuta 1863. Sama, 474.
50.Marx Engelsille 12. kesäkuuta 1863. Sama, 479.
51.Marx Engelsille 6. heinäkuuta 1863. Sama, 485. Kirjeitä, 143.
52.Karl Marx, Marx’s Economic Manuscript of 1864—1865. Toim. Fred Moseley. Brill, Leiden 2015. [Ks. myös Vesa Oittinen & Paula Rauhala, Marx, Engels ja Pääoman III osa. Tiede & edistys 1/16, 84–89. Suom. huom.]
53.Vrt. Marcello Musto, Introduction. Teoksessa Marcello Musto, Workers Unite! The International 150 Years Later. Bloomsbury, London 2014, 1–68. [Ks. myös Musto 2014. Marxin mainitut internationaalitekstit ovat ilmestyneet myös suomeksi: Karl Marx, Kansainvälisen työväenliiton perustamismanifesti. Teoksessa Valitut teokset kuudessa osassa. Osa 3. Edistys, Moskva 1978, 279–289; Karl Marx, Kansainvälisen työväenliiton yleiset säännöt. Sama, 290–293. Suom. huom.]
54.Suomeksi Kansainvälinen työväenliitto (1864–1876). Suom. huom.
55.Marx Engelsille 4. marraskuuta 1864. Teoksessa MECW. Vol. 42, 12.
56.Marx Engelsille 14. marraskuuta 1864. Sama, 22.
57.Marx Engelsille 13. maaliskuuta 1865. Sama, 129–130.
58.Viisikymmentä painoarkkia vastasi noin 800 painettua sivua.
59.Agreement between Mr. Karl Marx and Mr. Otto Meissner, Publisher and Bookseller. Teoksessa MECW. Vol. 20, 361.
60.Marx Engelsille 31. heinäkuuta 1865. Teoksessa MECW. Vol. 42, 173.
61.Marx Engelsille, 5. elokuuta 1865. Sama, 175.
62.Marx Kugelmannille 15. tammikuuta 1866. Sama, 221. Kirjeitä, 176.
63.Marx Engelsille 10. helmikuuta 1866. Sama, 223.
64.Engels Marxille, 10. helmikuuta 1866. Sama, 225–226.
65.Sama, 226.
66.Marx lisäsi myöhemmin osuuden maankorosta osan III kuudenteen osastoon ”Lisävoiton muuttuminen maankoroksi”.
67.Kemistit Justus von Liebig (1803–1973) ja Christian Friedrich Schönbein (1799–1868). Suom. huom.
68.Marx Engelsille 13. helmikuuta 1866. Teoksessa MECW. Vol. 42, 227. [Marx viittaa tässä vuorotyöjärjestelmään, jota englantilaiset tehtailijat käyttivät ensimmäisten lasten ja nuorten työtä rajoittavien tehdaslakien kiertämiseksi. Lapset ja nuoret siirrettiin kesken työpäivän toiselle osastolle tai toiseen tehtaaseen. Näin harhautettiin tehtaantarkastajia. Kokonaistyöpäivä ei näin ollen ollut välttämättä aiempaa lyhyempi vaan usein jopa pidempi kuin ennen lasten työaikaa rajoittavia lakeja. Ks. Marx–Engels-Werke. Osa 31. Dietz, Berlin (Ost) 1965, 644. Suom. huom.]
69.Marx Engelsille 13. helmikuuta 1866. Teoksessa MECW. Vol. 42, 227.
70.Sama, 228.
71.Marx Engelsille 20. helmikuuta 1866. Sama, 231.
72.Engels Marxille 22. helmikuuta 1866. Sama, 233.
73.Perinteinen englantilainen kansanlaulu.
74.Marx Engelsille 24. maaliskuuta 1866. Sama, 249.
75.Marx Ludwig Kugelmannille 6. huhtikuuta 1866. Sama, 262.
76.Marx Engelsille 7. kesäkuuta 1866. Sama, 281.
77.Marx Engelsille 9. kesäkuuta 1866. Sama, 282.
78.Marx Ludwig Kugelmannille, 13. lokakuuta 1866. Sama, 328.
79.Marx Ludwig Kugelmannille, 13. lokakuuta 1866. Sama, 328–329.
80.Marx Engelsille 8. joulukuuta 1866. Sama, 336.
81.Marx Engelsille 21. helmikuuta 1867. Sama, 347.
82.Marx Engelsille 2. huhtikuuta 1867. Sama, 351.
83.Marx Engelsille 13. huhtikuuta 1867. Sama, 357.
84.Marx Johann Philip Beckerille, 17. huhtikuuta 1867. Sama, 358.
85.Marx Sigfrid Meyerille, 30. huhtikuuta 1867. Teoksessa MECW. Vol. 42, 367; Kirjeitä, 184–185. Suomennosta muokattu.
86.Engels Marxille 16. kesäkuuta 1867. Teoksessa MECW. Vol. 42, 381; Kirjeitä, 186.
87.Marx Engelsille 22. kesäkuuta 1867. Teoksessa MECW. Vol. 42, 383; Kirjeitä, 187.
88.Engels Marxille, 16. kesäkuuta 1867. Teoksessa MECW. Vol. 42, 380; Kirjeitä, 186.
89.Marx Engelsille 22. kesäkuuta 1867. Teoksessa MECW. Vol. 42, 383; Kirjeitä, 187 .
90.Marx Engelsille 16. elokuuta 1867. Teoksessa MECW. Vol. 42, 405; Kirjeitä, 190.
91.Marx Engelsille 24. elokuuta 1867. Teoksessa MECW. Vol. 42, 407; Kirjeitä, 190–191. [Vrt. alaviitteet 11 ja 20. Marx piti omana oivalluksenaan työn kaksinaista luonnetta eli sitä seikkaa, että tavarantuotannossa työ tuottaa toisaalta hyödyllisiä tuotteita ja palveluita, mutta toisaalta se tuottaa myös näiden rahallisen arvon. Näin ollen yhdellä ja samalla työllä on taloudellisesti kaksinaiset seuraukset. Tämä jännite vaikuttaa Marxin teorian jokaisella tasolla. Toisena oivalluksenaan Marx pitää sitä, että kaikki työstä välittömästi johtumattomat tulot (liikevoitto, kauppavoitto, rahankorko, maankorko) voidaan palauttaa palkkatyöläisten ilman korvausta tekemään lisätyöhön. Palkkatyöläiset tuottavat siis aina osan työajastaan vailla korvausta, ja tämän lisätyöajan tuote rahassa ilmaistuna, eli lisäarvo, jakautuu omistavan luokan kesken liikevoittona, rahankorkona ja maankorkona tiettyjen taloudellisten lakien mukaisesti. Vaikka Marxia edeltävät taloustieteilijät olivat käsitelleet lisäarvoa, he eivät olleet käsitelleet sitä sinänsä, yleisessä muodossaan, riippumatta niistä erityisistä muodoista, joita se kilpailussa omaksuu. Suom. huom.]
92.Ks. Karl Marx, Das Kapital. Kritik der Politischen Ökonomie. Erster Band. Hamburg 1867. Teoksessa MEGA2 II/5, 674.
93.Sama, 9–10.