Categories
Journalism

Vasemmistolla On Pitkä Sodanvastainen Historia

Politiikan tutkimus on selvittänyt niitä ideologisia, poliittisia, taloudellisia ja jopa psykologisia yllykkeitä, jotka ajavat yhteiskuntia kohti sotaa. Yksi sosialistisen teorian merkittävimmistä saavutuksista on puolestaan sotien kytkeminen kapitalismin kehitykseen.

Ensimmäisen internationaalin (1864-1876) johtajat korostivat, etteivät nykyaikaiset sodat enää johdu kuninkaiden kunnianhimosta, vaan vallitsevasta sosioekonomisesta yhteiskuntamallista. Työväenliike opetti, että kaikki sodat ovat ”sisällissotia”, hirvittäviä työläisten välisiä yhteenottoja, jotka tuhosivat heidän elämänsä edellytykset.

Karl Marx (1818–1883) esitti Pääomassa, että ”väkivalta [Gewalt] on jokaisen uutta kohdussaan kantavan vanhan yhteiskunnan kätilö”. Hän ei kuitenkaan pitänyt sotaa yhteiskunnan vallankumouksellisen muuttamisen edellytyksenä. Hänen poliittisen toimintansa päätavoitteena oli sitouttaa työläiset kansainvälisen solidaarisuuden periaatteeseen.

Friedrich Engels (1820–1895) piti sotaa niin tärkeänä kysymyksenä, että hän omisti sille yhden viimeisimmistä kirjoituksistaan Kann Europa abrüsten? [”Onko aseriisunta mahdollista Euroopassa?][1] Engels lähti liikkeelle siitä huomiosta, että viimeistä neljännesvuosisataa oli leimannut mantereen suurvaltojen välinen varustelukilpailu. Tämä oli johtanut aseteollisuudessa ennätyksellisiin tuotantomääriin ja tuonut maanosan lähemmäksi ”ennenäkemätöntä tuhoamissotaa”. Koska pienituloisimmat maksoivat suurimman osan sodan kustannuksista, toisaalta veroina ja toisaalta sotilaina, tulisi työväenliikkeen taistella ””asepalvelusaikaa asteittain rajoittavan kansainvälisen sopimuksen puolesta”. Sen olisi puolustettava aseistariisuntaa ainoana ”tehokkaana rauhan takaajana”.

Kokeiluja ja romahdus

Rauhan aikana sodasta oli keskusteltu lähinnä teoreettisesti, mutta pian siitä tuli aikakauden polttavin poliittinen kysymys. Tositilanteeseen jouduttuaan työväenliikkeen edustajat kieltäytyivät aluksi tukemasta sotaponnistuksia missään muodossa. Wilhelm Liebknecht (1826–1900) ja August Bebel (1840–1913) tuomitsivat Bismarckin valloituspyrkimykset Ranskan ja Preussin välisessä konfliktissa vuonna 1870 (juuri ennen Pariisin kommuunia). He äänestivät sotalainoja vastaan.

Keskustelu sodasta sai toisessa internationaalissa (1889–1916) entistä enemmän painoarvoa, kun eurooppalaiset suurvallat jatkoivat imperialistista laajentumistaan. Toisen internationaalin perustavan kokouksen päätöslauselma oli asettanut rauhan ”työläisten vapautumisen ehdottomaksi edellytykseksi”.

Myöhemmin sodanvastaisen toiminnan painoarvo toisessa internationaalissa kuitenkin väheni. Suurin osa Euroopan sosiaalidemokraattisista puolueista päätyi tukemaan ensimmäistä maailmansotaa. Tämän kehityksen seuraukset olivat tuhoisat. Ajatus, ettei kapitalistien pitäisi yksin saada nauttia ”yhteiskunnallisen kehityksen tarjoamista hedelmistä” johti siihen, että työväenliike päätyi jakamaan hallitsevien luokkien laajentumispyrkimykset. Näin se hukkui nationalistisen ideologian alle. Toinen internationaali osoittautui täysin toimintakyvyttömäksi sodan edessä. Se epäonnistui puolustamaan yhtä sen päätavoitteista, rauhan säilyttämistä.

Tarmokkaimmin sotaa vastustivat Rosa Luxemburg (1871–1919) ja Vladimir Lenin (1870–1924). Luxemburg vaati, että ”sodan sotaa vastaan” tulisi olla työväestön politiikan kulmakivenä. Kirjassaan Sosialidemokratian kriisi (suom. 1973) hän väitti, että toisen internationaalin luhistumisen syy oli siinä, ettei se ollut saanut aikaiseksi ”kaikkien maiden työläisiä yhdistävää toimintaohjelmaa”.

Leninin mielestä vallankumouksellisten olisi tullut pyrkiä ”kääntämään imperialistinen sota sisällissodaksi”.

Rajanvetoa

Ensimmäinen maailmansota ei jakanut ainoastaan toista internationaalia vaan myös anarkistista liikettä. Pjotr Kropotkin (1842–1921) piti kiinni siitä, että oli ”vastustettava hyökkääjää, joka tuhoaa kaikki toiveemme vapautuksesta”. Kolmoisententen voitto Saksasta olisi pienempi paha, joka rapauttaisi saavutettuja vapauksia vähemmän kuin Saksan menestys. Enrico Malatesta (1853–1932) sen sijaan piti useampaa kuin yhtä hallitusta syypäänä sotaan. Hän julisti, ettei ”ole mahdollista tehdä eroa hyökkäys- ja puolustussotien välillä”.

Sota synnytti keskustelua myös feministisessä liikkeessä. Se tosiasia, että naisia tarvittiin sotaan lähteneiden miesten korvaajiksi useilla perinteisillä miesvaltaisilla aloilla, vahvisti sovinistista ideologiaa vasta muodostuneessa suffragettiliikkeessä. Yksi Rosa Luxemburgin ja muiden eturivin naispuolisten kommunistijohtajien tärkeimmistä saavutuksista oli hallitusten kaksinaamaisuuden paljastaminen. Kutsumalla vihollisen porteilleen ne torppasivat kaikki perustavanlaatuiset yhteiskunnalliset uudistukset. Luxemburg ja kumppanit osoittivat tuleville sukupolville, kuinka taistelu militarismia vastaan oli erottamaton osa patriarkaatin vastaista taistelua. Myöhemmin sodanvastaisuus sai keskeisen roolin Kansainvälisen naistenpäivän juhlinnassa.

Neuvostoliitto ja sota

Sitten toisen maailmansodan syttymisen ”suuri isänmaallinen sota” on ollut iso Venäjän kansallista yhtenäisyyttä pönkittävä tekijä. Kun maailma oli sodan jälkeen jakautunut kahteen blokkiin, linjasi Josif Stalin (1878–1953), että kansainvälisen kommunistisen liikkeen päätehtävä oli Neuvostoliiton turvaaminen. Tämä politiikka perustui keskeisesti kahdeksan maan muodostamaan puskuriin Itä-Euroopassa.

Vuodesta 1961 lähtien Neuvostoliitto ajoi Nikita Hruštšovin (1894–1971) johdolla uutta, ”rauhanomaisen rinnakkaiselon” politiikkaa. Tämä rakentavan yhteistyön politiikka koski vain Yhdysvaltoja, mutta ei ”reaalisosialistisia” valtioita. Jo vuonna 1956 Neuvostoliitto oli brutaalisti kukistanut Unkarin vallankumouksen. Samat tapahtumat toistuivat Tšekkoslovakiassa vuonna 1968.

Vastauksena Prahan kevään demokratiavaatimuksille Neuvostoliiton kommunistinen puolue päätti yksimielisesti lähettää paikalle puoli miljoonaa sotilasta ja tuhansia tankkeja. Leonid Brežnev (1906–1982) selitti Neuvostoliiton toimia Varsovan liiton maiden rajoitetulla suvereniteetilla. ”Kun sosialismille vihamieliset voimat yrittävät reivata jonkin sosialistimaan kehitystä kapitalismin suuntaan, on kyseessä kaikkein sosialistimaiden yhteinen ongelma”. Tässä demokratiavihamielisessä logiikassa sosialismin määritelmä sidottiin neuvostojohtajien mielivaltaan.

Puna-armeijasta tuli Moskovan ulkopolitiikan tärkein väline sen hyökättyä Afganistaniin vuonna 1979. Moskova piti oikeutenaan puuttua ”turva-alueensa” asioihin. Nämä sotilaalliset interventiot eivät ainoastaan sotineet aseistariisunnan tavoitteita vastaan, vaan asettivat sosialismin globaalisti huonoon valoon, ja heikensivät sitä. Neuvostoliittoa ryhdyttiin pitämään imperialistisena valtiona, joka käytti samankaltaisia keinoja kuin Yhdysvallat, joka oli kylmän sodan syttymisen jälkeen sekaantunut enemmän tai vähemmän peitellysti demokraattisesti valittujen hallitusten kaatamiseen yli kahdessakymmenessä maassa.

Ei sodalle

Kylmän sodan päättyminen ei vähentänyt puuttumista toisten maiden asioihin. Se ei myöskään lisännyt kansojen vapautta valita maansa hallintotapaa. Venäjän sota Ukrainassa on jälleen haastanut vasemmiston: kuinka vastata tilanteeseen, jossa jonkin maan suvereniteettia vastaan hyökätään. Venezuelan hallitus on tehnyt poliittisen virheen, kun se on epäonnistunut tuomitsemaan Venäjän hyökkäyksen Ukrainaan. Sen on tulevaisuudessa vaikea uskottavasti tuomita Yhdysvaltojen mahdollisia sotilaallisia aggressioita.

Vasemmisto on historiassaan aina kannattanut kansojen itsemääräämisoikeutta.

Toisaalta liian monet vasemmistolaiset eivät ole voineet vastustaa kiusausta osallistua sodankäyntiin – suoraan tai epäsuorasti – hurraamalla uudelle union sacreelle. [vasemmiston lupaus olla vastustamatta sotaa, P.R.] Historia osoittaa, että kun edistykselliset voimat eivät vastusta sotaa, ne menettävät oleellisen osan olemassaolon oikeutuksestaan ja päätyvät nielemään suuren osan vastustajiensa ideologiasta.

Voi vastustaa sekä venäläistä että ukrainalaista nationalismia ja Naton laajentumista sortumatta poliittiseen päättämättömyyteen tai teoreettiseen monimielisyyteen. Liittoutumattomuuspolitiikan kannattajien ehdotukset olisivat nopein tapa päättää sota niin pian kuin mahdollista ja minimoida sodan uhrien lukumäärä. Diplomatia on välttämätöntä ja sen tulee perustua kahteen periaatteeseen: de-eskalaatioon ja itsenäisen Ukrainan neutraalisuuteen.

Vasemmistolle sota ei voi olla ”politiikan jatkamista” toisin keinoin, kuten Clausewitzin kuuluisa ajatus kuuluu. Todellisuudessa sota osoittaa politiikan epäonnistumisen. Jos vasemmisto haluaa päästä taas hegemoniseen asemaan ja jos se haluaa soveltaa historiansa opetuksia tämän päivän ongelmiin, sen tulee kirjoittaa lippuunsa päättäväisesti sanat: ”antimilitarismi” ja ”ei sodalle”.

[1] Tekstin on hiljattain suomentanut Jorma Mäntylä.

Alkuperäinen teksti ”The Left Has a Long, Proud Tradition of Opposing War” on julkaistu 25 kielellä, muun muassa Jacobin Magazinessa.

Marcello Musto on sosiologian professori Yorkin yliopistossa. Hänen teoksiinsa kuuluvat: Another Marx: Early Manuscripts to the International ja The Last Years of Karl Marx: An Intellectual Biography, jonka lisäksi hän on toimittanut kokoelman The Marx Revival: Key Concepts and New Interpretations.

Suomeksi hänen kirjoituksiaan on aiemmin julkaistu niin & näin -lehdessä:

https://netn.fi/fi/artikkeli/mies-paikallaan-marx-internationaalin-aikana
https://netn.fi/fi/artikkeli/paaoman-kirjoittaminen-marxin-poliittisen-taloustieteen-kritiikin-synty-ja-rakenne
https://netn.fi/fi/artikkeli/marxin-mega-paluu
Muston kirjoituksia eri kielillä löytyy osoitteesta: www.marcellomusto.org

Categories
Reviews

Paula Rauhala, Tutkimus & kritiikki

Vetävä ja ajantasainen elämäkerta Marxin ajattelun ja poliittisen toiminnan kehityksestä

Marxin intellektuaalinen elämäkerta [1] käsittelee Marxin varhaiskirjoituksia (sivuuttaen tosin tärkeät Feuerbach-teesit), Pääoman syntyprosessia sekä Marxin toimintaa ensimmäisessä kansainvälisessä työväenliitossa, eli ensimmäisessä internationaalissa. Marcello Musto (s.1976), joka toimii apulaisprofessorina Torontossa, Yorkin yliopistossa, on kirjoittanut näistä teemoista myös aiemmin. Italiaksi on ilmestynyt nuorta Marxia käsittelevä Karl Marx, L’alienazione (2010), Marxin toimintaa ensimmäisessä internationaalissa tarkastellaan teoksessa Workers Unite! The International 150 Years Later (2014) [2] ja Marxin ajattelua hänen viimeisten elinvuosiensa aikana käsittele Der späte Marx. Eine intellektuelle Biografie der Jahre 1881 bis 1883 (2018).

Käsillä olevan kirjan ensimmäinen osa käsittelee niitä yhteiskunnallisia olosuhteita, jotka tekivät ”saksalaisen pikku- kaupungin juutalaisesta opiskelijapojasta vallankumouksellisen, jolla oli kontakteja Ranskan pääkaupungin radikaaleimpiin ryhmittymiin” (32). Pariisissa Marx tutus- tui poliittiseen taloustieteeseen, joka on kirjan toisen osan teemana [3].

Kirjan toisessa osassa Musto käy läpi Marxin pääteoksen Pääoman syntyhistorian 1850-luvun alussa syntyneistä Lontoon muistivihkoista aina Pääoman toisen osan käsikirjoitusten viimeisiin käsikirjoituksiin (1881). Tämä osa kertoo siitä, kuinka Marx näinä vuosikymmeninä kamppaili paitsi kohtaamiensa teoreettisten ongelmien myös vaikeiden terveysongelmien, ennen kaikkea kivuliaiden paiseiden kanssa. Tarina on mukaansatempaava, ja kirjoittaja punnitsee teoreettisia kysymyksiä sitoutumatta erityisen vahvasti yhteen jos toiseenkaan (muodikkaaseen) tulkintaperinteeseen.

Kirjan erottaa muista viime vuosina ilmestyneistä Marx-elämäkerroista se, että Musto painottaa kirjan kolmannessa osassa Marxin toimintaa ensimmäisessä internationaalissa. Marx ei ollut pelkästään teoreetikko vaan myös taitava järjestöjyrä, joka onnistui tuomaan ”samaan järjestöön ja yhteisen ohjelman taakse” mitä moninaisempia suuntauksia, joista ”monien periaatteet poikkesivat alun alkaen suuresti toisistaan” (174). Varhainen työväenliitto oli ”sekametelisoppa” (174). Brittiläinen ammattiyhdistysliike, ranskalainen mutualismi tai anarkismi, utopismi sekä suuntaukset, joilla ei alun perin ollut mitään tekemistä sosialistisen perinteen kanssa, kohtasivat järjestössä

Marxin edustaman kommunismin. Marx ja Engels selittivät jälkikäteen, että lahkolaisuus liittyy ”työväestön varhaiseen kehitysvaiheeseen, jossa se ei vielä kykene toimimaan luokkana” (MEW 18, 32) [4]. Marx ja Engels kuitenkin onnistuivat ”saattamaan sopusointuun ensi silmäyksellä yhteensovittamattomat” (174).

Marxin tarmokas toiminta ei kuitenkaan Muston näkemyksen mukaan ollut ainoa syy siihen, että kommunistinen linja pääsi työväenliitossa voitolle anarkistien tai mutualistien ajamasta linjasta. Aivan yhtä merkittäviä olivat palkkatyöläisten omat kamppailut, ennen kaikkea lakot. ”Ne tosielämän miehet ja naiset, jotka pysäyttivät tuotannon puolustaakseen oikeuksiaan ja yhteiskunnallista oikeudenmukaisuutta, eivät muuttaneet valtasuhteita pelkästään internationaalissa, vaan koko yhteiskunnassa, mikä on tietenkin vieläkin merkittävämpää” (190).

Musto muistuttaa, että nämä tapahtumat vaikuttivat paljon enemmän kuin mitkään teoreettiset väittelyt siihen, että internationaalin ranskalaiset johtohahmot vakuuttuivat ”maan ja teollisuuden yhteiskunnallistamisen” välttämättömyydestä (sama).

Musto osoittaa, että Marxin tavoitteena internationaalissa oli ennen kaikkea erilaisia suuntauksia ja lahkoja yhdistävän yhteisen linjan löytäminen kamppailussa omistavia luokkia vastaan. Aivan toisen- laisen periaatteen mukaan toimii Marxin mukaan sen sijaan lahko, joka ”ei etsi olemassaolonsa oikeutusta ja kunniaansa siitä, mikä sillä on yhteistä työväenliikkeen kanssa, vaan siitä erikoisesta šibboletista (tunnussanasta), jonka avulla se voi erottua muusta liikkeestä” [5]. Tämän ajatuksen nostaminen esille on nähdäkseni tärkeää, sillä heikossa jamassa olevan kansainväli- sen vasemmistoliikkeen kannattaisi myös tänä päivänä pohtia sitä, mikä yhdistää erilaisia suuntauksia ja erilaisten teoreettisten mieltymysten ympärille ryhmittyneitä klikkejä, ja miten nämä voisivat järjestäytyä yhteisten tavoitteiden ajamiseksi.

Kirjan lopussa Musto erittelee vielä kysymystä siitä, mitä Marx ajatteli proletaarisen vallankumouksen mahdollisuudesta Venäjällä. Käsitellessään Marxin ja venäläisen vallankumouksellisen Vera Zasulitšin (1849–1919) kirjeenvaihtoa Musto osoittaa, että Marxin elinaikana oli vielä mahdollista kyseenalaistaa ”reduktio ad Marx”. Zasulitš kirjoittaa, että niissä kiistoissa, jotka koskivat venäläisen kyläyhteisön luonnetta, sanottiin usein, että ne olivat ”arkaainen muoto … jonka historia on tuominnut katoamaan”. Nämä ennustajat vetosivat aina siihen, että he olivat ”hänen oppilaitaan” (MEW 19, 572). Marx itse kuitenkin vastasi Zasulitšille, että hänen hahmottelemansa “kapitalismiin siirtymisen historiallinen väistämättömyys rajoittui yksinomaan Länsi-Euroopan maihin” (MEW 19, 242). Modernin sosialismin kehittyminen Venäjällä vanhan kyläyhteisön obshinan pohjalta ei siis ollut Marxin mukaan poissuljettua.

Toisin kuin neuvostoideologia myöhemmin antoi ymmärtää, Marx ei ymmärtänyt sosioekonomista kehitystä ”ennalta määrättyjen vaiheiden annettuna jatkumona”. Sen sijaan Marx painotti ”historiallisten olosuhteiden erityisyyttä ja inhimillisen toiminnan merkitystä yhteiskunnallisen todellisuuden muovaamisessa ja sosialismin toteuttamisessa” (248).

Miksi taas yksi Marx-elämäkerta? Miksi ei, jos kirjoittaja onnistuu esittämään Marxin ajattelun kehityksen yhteiskunnallisessa ja poliittisessa kontekstissaan näin viihdyttävästi, ja vieläpä painotta- maan erityisesti niitä teemoja, joilla on merkitystä vielä tänäkin päivänä. Tässä suhteessa Muston teos muistuttaa Sven Eric Liedmanin Marx-elämäkertaa Karl Marx: En biografi (2015) [6]. Toisin kuin esi- merkiksi Jonathan Sperberin tai Gareth Stedman Jonesin tuoreehkot kirjat, Muston kirja painottaa Liedmanin tapaan sitä, kuinka ohittamatonta Marxin ajattelu on myös tämän päivän kapitalismikritiikille.

 

[1] Arvio on ilmestynyt aiemmin saksan kielellä: Rauhala, Paula (2019). Musto, Marcello: Another Marx. Das Argument 61 (332), 2019, 297–298. Kaikkien Muston teoksen lainausten suomennos P.R.

[2] Katso myös Musto, Marcello (2014). ”Mies paikallaan – Marx Internationaalin aikana”, suomentanut Paula Rauhala. niin & näin 3, 81–90. https://netn.fi/artikkeli/mies-paikallaan-marx-internationaalin-aikana

[3] Jakso Muston Another Marxin poliittisen taloustieteen kritiikkiä käsittelevästä osasta on myös suomennettu lyhentäen nimellä ”Pääoman kirjoittaminen – Marxin poliittisen taloustieteen kritiikin synty ja rakenne”, niin & näin 1/18 (verkkoekstra), suomentaneet Paula Rauhala, Saska Heino, Matti Kortesoja ja Miika Salo. https://netn.fi/artikkeli/paaoman-kirjoittaminen-marxin-poliittisen- taloustieteen-kritiikin-synty-ja-rakenne

[4] Marx, Karl and Engels, Friedrich (1956–1990). Werke. Dietz Verlag: Berlin (DDR). Jatkossa MEW.
Suomennos P. R.

[5] Marx, Karl (1976 [1868]). ”Marx Johann Baptist von Schweitzerille“ (suom. Timo Koste ja Vesa
Oittinen). Teoksessa Marx–Engels. Kirjeitä (s. 212–215). Edistys: Moskova. Haettu osoitteesta https:// www.marxists.org/suomi/marx-engels/1868/10/13/marx-johann-baptist-von-schweitzerille.htm

[6] Englanniksi: Liedman, Sven-Eric (2018). A World to Win: the Life and Works of Karl Marx (käänt. Jefferey N. Skinner). Verso: London.

Categories
Interviews

Marxille tulevaisuus ei ollut ennalta määrätty

Marxille sosialismi ei merkinnyt samaa kuin tuotantovoimien kehittyminen. Hänen muistiinpanonsa osoittavat, että hän pohti ekologisia kysymyksiä huomattavan paljon, tosin oman aikakautensa asettamissa rajoissa.

PL: Luentosi otsikko oli ‘Marx on the dialectical role of capitalism’. Mitä kapitalismin dialektinen rooli tai funktio tarkoittaa?

MM: Marx väitti, että uuden muodostumassa olevan yhteiskunnan elementit kypsyivät kapitalismissa, joka kehitti tuotannon materiaalisia edellytyksiä ja yhteiskunnallista työnjakoa[1]. Koko Marxin tuotannossa on läsnä usko siihen, että kapitalistisen tuotantomuodon laajentuminen on kommunistisen yhteiskunnan edellytys. Hänen mukaansa tuotantovoimien kehitys ja se, mitä kutsumme nykyään globalisaatioksi, olivat luomassa perustaa uudelle yhteiskunnalle.

Marx ymmärsi kuitenkin, että siinä missä pääomalla on tendenssi “luoda vapaata aikaa”, se “muuttaa tätä vapaata aikaa lisätyöksi”[2]. Hän vierasti vahvasti kapitalismin produktivismia, vaihtoarvon ensisijaisuutta ja lisäarvon tuottamisen pakkoa. Hän tarkasteli niiden sijaan tuottavuuden kasvua yksilöllisen toimintakyvyn ja valmiuksien kasvun kannalta. Marx katsoi, että kapitalistinen tuotanto tuotti yksilön vieraantumista itsestään ja toisista, mutta luokkataistelun olemassaolon ansiosta se tuotti samalla mahdollisuuden yksilön kykyjen ja suhteiden kaikinpuolisuuteen ja universaalisuuteen[3].

PL: Vaikka Marx ei halunnut laatia reseptejä tulevaisuuden ruokapöytiin, hän kirjoitti kuitenkin luentosi mukaan paljon sosialismista ja kommunistisesta yhteiskunnasta. Missä yhteyksissä Marx käsitteli aihetta?

MM: Marx pyrki kehittämään kattavan kapitalistisen tuotantomuodon kritiikin, jonka avulla proletariaatti pystyisi kumoamaan olemassa olevan yhteiskunnallisen ja taloudellisen järjestelmän. Toisin kuin Henri de Saint-Simonin ja Charles Fourierin seuraajat, Marx ei halunnut rakentaa uutta dogmaattista sosialismia. Tämän vuoksi hän ei laatinut muotoiluja, jotka viittaisivat kommunistisen yhteiskunnan universaaliin malliin. Tällainen malli olisi hänen mielestään teoreettisesti hyödytön ja poliittisesti haitallinen.

Toisin kuin useat kommentaattorit ovat virheellisesti väittäneet, Marx esitti kuitenkin useita huomioita kommunistisesta yhteiskunnasta. Marxin ajatukset sosialismista kehittyivät paljon taloustieteen ja monien muiden oppialojen intensiivisen tutkimuksen sekä etenkin Pariisin kommuunin kaltaisten historiallisten tapahtumien tarkastelun seurauksena.

Näitä ajatuksia sosialismista esiintyy kolmenlaisissa teksteissä. Ensinnäkin Marx kritisoi monissa teksteissään ajatuksia, joiden virheellisyyden hän näki vievän hänen aikansa sosialisteja mahdollisesti harhateille. Tähän kategoriaan kuuluvat Kommunistisen manifestin kappale “sosialistinen ja kommunistinen kirjallisuus”, Pierre-Joseph Proudhonin kritiikki Grundrissessä, varhaisen 1870-luvun anarkisteja kritisoivat tekstit ja Ferdinand Lassallen kritiikki Gothan ohjelman arvostelussa. Myös Marxin mittavasta kirjeenvaihdosta löytyvät kriittiset huomiot Proudhonista, Lassallesta sekä ensimmäisen internationaalin anarkistisesta siivestä lukeutuvat tähän joukkoon.

Toiseksi ovat ne Marxin militantit kirjoitukset ja tämän laatima poliittinen propaganda, jotka oli suunnattu työväenorganisaatioille. Näiden tekstien tarkoituksena oli tarjota kattava kuvaus siitä yhteiskunnasta, jonka puolesta organisaatiot taistelivat, ja sen rakentamiseen tarvittavista välineistä. Tähän ryhmään kuuluvat ensimmäiselle internationaalille (1864–72) laaditut päätökset, raportit ja puheenvuorot.

Kolmantena ja viimeisenä on kapitalismiin keskittyvät tekstit, joissa Marx kuvasi hajanaisemmin ja konkreettisemmin kommunistisen yhteiskunnan ominaisuuksia. Monista Pääoman kappaleista ja sen esitöistä, etenkin Grundrissesta, löytyy Marxin keskeisiä ideoita sosialismista. Näissä nimenomaan kriittiset havainnot olemassa olevan tuotantomuodon piirteistä johtivat ajatuksiin kommunistisesta yhteiskunnasta. Nämä huomiot seuraavatkin toisiaan joskus jopa peräkkäisillä sivuilla.

PL: Sanoit luennollasi, että Marxin näkemys ei-eurooppalaisten yhteiskuntien kehityksestä muuttui. Missä määrin tämä merkitsi katkosta eurosentriseen ajatteluun, ja voisivatko nämä Marxin kehittelyt tarjota välineitä nykyiselle ei-eurosentriselle kriittiselle poliittiselle taloustieteelle?

MM: Marx ei koskaan luopunut ajatuksesta, jonka mukaan kapitalismi on välttämätön välivaihe, jossa luodaan historiallisia ehtoja työväenliikkeen kamppailulle kommunistisesta muutoksesta. Tätä ideaa ei kuitenkaan tullut hänen mielestään soveltaa jäykällä ja dogmaattisella tavalla. Hän päinvastoin kielsi toistuvasti, että olisi luonut yksilinjaisen tulkinnan historiasta, jossa ihmisten tulisi kaikkialla seurata samanlaisia polkuja ja käydä läpi samat kehitystasot.

Varsinaiset historian kulkua koskevat teoreettiset edistysaskeleet Marx saavutti kuitenkin taloudellisesti kehittymättömiä maita koskevan ajattelunsa kehittymisen myötä. Vielä vuonna 1853 hän esitti New York Tribuneen kirjoittamassaan artikkelissa, että porvarillinen teollisuus ja kauppa luovat uuden maailman edellytykset. Vuosien yksityiskohtainen tutkimus ja kansainvälisen politiikan muutosten havainnointi auttoivat häntä ymmärtämään brittiläistä kolonialismia hyvin erilaisella tavalla. Kapitalismin vaikutukset siirtomaihin näyttäytyivät hänelle uudessa valossa. Luonnoksessa kirjeestään Vera Zasulitšille hän viittasi Itä-Intian tapahtumiin sanoen, että kaikki tietävät, että yhteisomistuksen nujertaminen oli ainoastaan englantilaista vandalismia, joka työnsi paikallisia taakse eikä eteenpäin. Hänen mukaansa brittiläiset tuhosivat näin vain paikallisen maatalouden ja kaksinkertaistivat täten nälänhätien määrän ja ankaruuden. Kapitalismi ei tuonut mukanaan puolestapuhujiensa lupaamaa edistystä ja vapautta vaan luonnonresurssien ryöväystä, ympäristötuhoa ja uusia orjuuden ja ihmisten riippuvaisuuden muotoja.

Viimeisinä vuosinaan – jotka valitettavasti edustavat vähemmän tunnettua jaksoa hänen ajattelussaan – Marx tutki paljon ei-eurooppalaisia yhteiskuntia ja kolonialismin tuhoisaa roolia kapitalismin periferiassa. Hän luopui käsityksestä, jonka mukaan sosialistinen tuotantotapa voitaisiin rakentaa vain annettujen vaiheiden kautta.  Tämän lisäksi hän hylkäsi eksplisiittisesti ajatuksen, että kapitalismi olisi välttämätön kehitysvaihe maailman jokaisessa kolkassa. Uskon, että nämä niin kutsutun “myöhäisen Marxin” tekstit ovat todella hyödyllisiä kaikessa hajanaisuudessaan ja keskeneräisyydessään. Ne piirtävät esiin ajattelijan, jonka tutkimukset kapitalistisen yhteiskunnan ristiriidoista ulottuivat työn ja pääoman ristiriidan lisäksi myös muille alueille. Nämä kirjoitukset auttavat välttämään sitä skemaattista taloudellista determinismiä, joka oli luonteenomaista 1900-luvun marxismi-leninismille.

PL: Esitit luennollasi, että tarvitsemme ei-dogmaattisen kuvan Marxista ajattelijana, joka kiinnitti huomiota kapitalismin aiheuttamiin ympäristötuhoihin, ja joka ei allekirjoittanut jäykkää yksisuuntaista historian vaiheteoriaa. Mitä tällainen hienostuneempi ja tasapainoisempi Marx-luenta voisi antaa nykypäivän tutkijoille ja yhteiskunnallisille liikkeille?

Paluu Marxiin ei ole vain kapitalismin logiikan ja dynamiikan ymmärtämisen edellytys. Hänen perusteellinen analyysinsa tarjoaa myös työkaluja sen ymmärtämiseen, miksi tähänastiset yritykset korvata kapitalismi toisenlaisella tuotantotavalla ovat epäonnistuneet. Talouskriisit, nyky-yhteiskuntien perustavanlaatuiset eriarvoisuudet – etenkin globaalin pohjoisen ja etelän välillä – sekä aikamme dramaattiset ympäristöongelmat ovat saaneet useat tutkijat ja poliitikot avaamaan uudelleen keskustelun kapitalismin tulevaisuudesta ja tarpeesta vaihtoehdolle.

Marxin julkaistujen kirjojen ja valmistelevien käsikirjoitusten uusi tutkimus auttaa meitä erottamaan hänen käsityksensä sosialismista niistä 1900-luvun hallinnoista, jotka väittivät toimivansa hänen nimissään, mutta syyllistyivät useisiin rikoksiin ja hirmutekoihin. Täten marxilainen poliittinen projekti voidaan sijoittaa uudelleen sitä vastaavaan horisonttiin: taisteluun Saint-Simonin sanoin “köyhimmän ja lukuisimman luokan” vapautumisesta.

Marxin ideoita ei tulisi nähdä dogmaattisesti seurattavana mallina, vielä vähemmän ratkaisuina, joita voitaisiin surutta soveltaa erilaisissa tilanteissa ja paikoissa. Kuitenkin hänen luonnostelmansa ovat mittaamattoman arvokkaita teoreettisia kehitelmiä, joista on hyötyä myös nykypäivän kapitalismin kritiikissä.

Marxille sosialismi ei merkinnyt samaa kuin tuotantovoimien kehittyminen. Hänen muistiinpanonsa osoittavat, että hän pohti ekologisia kysymyksiä huomattavan paljon, tosin oman aikakautensa asettamissa rajoissa.

Tutkimuksen edistyminen viittaa siihen, että Marxin ajattelun tulkinta tulee jatkumaan. Kyseessä ei todella ole ajattelija, josta kaikki olisi jo sanottu, vaikka näin usein väitetään. Marxissa on vielä paljon tutkittavaa.

[1] Pääoma I, 1974, 451.

[2] Grundrisse 2, 1986, 181. Moskova, Progress, 1986. Suom. Antero Tiusanen.

[3] Grundrisse, osa 1, 109. Progress, Moskova 1986. Suom. Antero Tiusanen.

Categories
Past talks

Kansalaistoiminta Ratkaisee!

Categories
Past talks

Marx on the Dialectical Role of Capitalism

Categories
Journal Articles

Pääoman kirjoittaminen – Marxin poliittisen taloustieteen kritiikin synty ja rakenne

1. Lisäarvoteorioiden kriittinen analyysi
Elokuussa 1861 Marx paneutui taas poliittisen taloustieteen kritiikkinsä1. Hän kirjoitti niin intensiivisesti, että oli kesäkuuhun 1863 mennessä täyttänyt 23 laajahkoa muistivihkoa.
Ne käsittelivät rahan muuttumista pääomaksi, kauppapääomaa ja ennen kaikkea erilaisia teorioita, joiden avulla taloustieteilijät olivat yrittäneet selittää lisäarvoa. Hänen tavoitteenaan oli saada valmiiksi Poliittisen taloustieteen arvostelua (Zur Kritik der politischen Ökonomie, 1859), jonka oli tarkoitus olla hänen suunnitellun työnsä ensimmäinen osa. Kirjan alkusanoissa Marx totesi: ”Tarkastelen porvarillista talousjärjestelmää tässä järjestyksessä: pääoma, maanomistus, palkkatyö, valtio, ulkomaankauppa, maailmanmarkkinat.”2
Kaksi vuotta myöhemmin Marxin suunnitelmat olivat ennallaan: hän oli edelleen aikeissa kirjoittaa kuusi kirjaa. Jokaisen kirjan oli määrä käsitellä yhtä niistä teemoista, jotka hän oli listannut vuonna 1859. Kesästä 1861 maaliskuuhun 1862 hän kuitenkin työsti uutta lukua ”Pääoma yleensä”, jota hän ajatteli julkaisusuunnitelmansa kolmanneksi luvuksi3. Hän kirjoitti vuoden 1863 loppuun mennessä yhteensä 23 muistivihkoa. Käsikirjoitusluonnoksessa, joka kattaa näistä viisi ensimmäistä, hän keskittyi pääoman tuotantoprosessiin ja erityisesti 1) rahan muuttumiseen pääomaksi; 2) absoluuttiseen lisäarvoon; ja 3) suhteelliseen lisäarvoon.4 Joitain jo Grundrissessa sivuttuja teemoja tuotiin nyt esiin analyyttisesti tarkemmin ja monipuolisemmin5.
Hetkellinen helpotus valtaviin taloudellisiin ongelmiin, joista hän oli kärsinyt jo vuosia, antoi Marxille mahdollisuuden viettää enemmän aikaa tutkimuksensa parissa ja ottaa merkittäviä teoreettisia edistysaskeleita. Lokakuun lopulla 1861 hän kirjoitti Engelsille olosuhteiden parantuneen vihdoin siinä määrin, että hänellä oli omien sanojensa mukaan ”jälleen ainakin tukeva maa jalkojensa alla”. Hänen työnsä New York Tribune -lehdelle takasi hänelle ”kaksi puntaa viikossa”.6 Viimeisen vuoden aikana hän oli ”pantannut kaiken, mitä ei ollut pultattu kiinni”, ja heidän ahdinkonsa oli masentanut hänen vaimonsa vakavasti. Mutta nyt nämä ”kaksi toimeksiantoa” lupasivat ”tehdä lopun hänen perheensä ahdingosta” ja sallisivat hänen ”saada kirjansa valmiiksi”.7
Joulukuussa hän kuitenkin kertoi Engelsille, että hänellä oli rästissä erinäisille velkojille yhteensä sata puntaa. Näiden huolien takia hänen tutkimuksensa eteni hitaasti: ”näissä olosuhteissa ei ole ollut juuri mahdollisuutta saada teoreettisia asioita nopeasti päätökseen.”8
Asiat kääntyivät vielä huonompaan suuntaan, kun New-York Tribune joutui Yhdysvaltain sisällissodan vuoksi karsimaan budjettiaan ja vähentämään ulkomaisten kirjeenvaihtajiensa määrää. Marxin viimeinen artikkeli lehdessä ilmestyi 10. maaliskuuta 1862. Siitä eteenpäin hänen oli pärjättävä ilman työtä, joka oli ollut hänen tärkein tulonlähteensä kesästä 1851 alkaen.
Keväällä Marx ulotti tutkimuksensa uudelle alueelle, jota hän käsitteli työnimellä ”Lisäarvoteorioita”9. Tämän oli tarkoitus olla viides ja viimeinen osa pitkästä kolmannesta luvusta ”Pääoma yleensä”10. Marx eritteli yksityiskohtaisesti kymmenen vihon verran sitä, kuinka merkittävät taloustieteilijät olivat käsitelleet kysymystä lisäarvosta. Hänen perusajatuksenaan oli, että ”kaikki taloustieteilijät tekevät sen virheen, etteivät käsittele lisäarvoa puhtaasti sellaisenaan vaan erityisissä voiton ja maankoron muodoissa”11.
Marx aloitti vihon VI fysiokraattien kritiikillä. Ensinnäkin hän tunnusti heidät ”modernin poliittisen taloustieteen todellisiksi isiksi”12, koska he olivat ”luoneet perustan kapitalistisen tuotannon analyysille”: he eivät etsineet lisäarvon alkuperää ”kiertokulun piiristä” – rahan tuottavuudesta, kuten merkantilistit tekivät – vaan ”tuotannon piiristä”. He ymmärsivät ”perustavanlaatuisen periaatteen, että tuottavaa on ainoastaan sellainen työ, joka luo lisäarvoa”.13 Toisaalta he ymmärsivät maankoron ”ainoana lisäarvon muotona”, koska heidän väärän käsityksensä mukaan ”maataloustyö” oli ”ainoaa tuottavaa työtä”14. Heidän analyysinsä rajautui ajatukseen, että maa soi ihmiselle mahdollisuuden tuottaa enemmän ”kuin hän tarvitsi pysyäkseen hengissä”. Niinpä tämän teorian mukaan lisäarvo näytti olevan ”luonnon lahja”.15
Kuudennen muistivihon toisessa puoliskossa ja suurelta osin muistivihoissa VII, VIII ja IX Marx keskittyi Adam Smithiin. Smith ei jakanut fysiokraattien väärää ajatusta, että ”vain yksi konkreettisen työn muoto – maataloustyö – luo lisäarvoa”16. Itse asiassa Marxin silmissä yksi Smithin suurimmista saavutuksista oli ymmärtää, että porvarilliselle yhteiskunnalle ominaisessa työprosessissa kapitalisti ”ottaa omakseen ilman vastiketta, anastaa osan elävästä työstä maksamatta siitä”17; tai toisaalta, että kun ”suurempi työmäärä vaihdetaan vähäisempään työmäärään (työläisen näkökulmasta), vähempi työmäärä vaihdetaan enempään työmäärään (kapitalistin näkökulmasta)”18. Smithin rajoituksena oli kuitenkin, ettei hän kyennyt erottamaan ”lisäarvoa sellaisenaan” niistä ”erityisistä muodoista, jotka se omaksuu voittona ja maankorkona”19. Hän ei laskenut lisäarvoa suhteessa siihen pääoman osaan, josta se syntyy, vaan piti sitä ”ylijäämänä sijoitetun pääoman kokonaisarvosta”, mukaan lukien se osa, jonka kapitalisti käyttää raaka-aineiden hankkimiseen20.
Kesäkuun alussa Marx laajensi tutkimustaan toisiin taloustieteilijöihin, kuten Germain Garnieriin (1754–1821) ja Charles Ganilhiin (1758–1836). Sitten hän paneutui syvemmin kysymykseen tuottavasta ja tuottamattomasta työstä keskittyen jälleen erityisesti Smithiin, joka tietyistä epäselvyyksistä huolimatta oli tehnyt eron näiden kahden käsitteen välillä. Kapitalistin näkökulmasta tuottava työ
”on palkkatyötä, joka vaihdettuna […] palkkoihin sijoitettuun osaan pääomasta ei uusinna ainoastaan tämän pääomanosan arvoa (tai oman työkykynsä arvoa), vaan myös tuottaa kapitalistille lisäarvoa. Ainoastaan siten tavara tai raha muuttuu pääomaksi, tuotetaan pääomana. Tuottavaa on ainoastaan se palkkatyö, joka tuottaa pääomaa.”21
Toisaalta tuottamaton työ on ”työtä, jota ei vaihdeta pääomaan vaan välittömästi tuloihin, eli palkkaan tai voittoon”22. Smithin mukaan hallitsijoiden – samoin kuin heitä ympäröivien lakimiesten ja upseerien – toiminta ei tuottanut mitään arvoa ja oli tässä suhteessa verrattavissa kotiapulaisten tehtäviin. Marx totesi, että tällaista kieltä puhui ”yhä vallankumouksellinen porvaristo”, joka ei ollut vielä ”alistanut valtaansa koko yhteiskuntaa, valtiota jne.”23
”Nämä ylimaalliset ja kunnianarvoisat ammatit – hallitsija, tuomari, upseeri, pappi jne. – kaikki vanhat ideologiset säädyt, jotka he synnyttävät, heidän kirjanoppineensa, heidän opettajansa ja pappinsa, asetetaan taloudellisesta näkökulmasta samalle tasolle kuin se narrien ja lakeijoiden parvi, joita he ja richesse oisive [laiska raha], maa-aatelisto ja capitalistes oisifs [tyhjää toimittavat kapitalistit] ylläpitävät.”24
Muistivihossa X Marx kohdisti huomionsa François Quesnayn (1694–1774) Tableau économiqueen25. Hän ylisti sen maasta taivaisiin ja sanoi sen olevan ”äärimmäisen nerokas keksintö, kiistatta nerokkain tähänastisessa poliittisessa taloustieteessä”26.
Samaan aikaan Marxin taloudellinen tilanne jatkui epätoivoisena. Kesäkuun puolivälissä hän kirjoitti Engelsille: ”Joka päivä vaimoni sanoo toivovansa, että hän makaisi lasten kanssa haudassa, enkä todellakaan voi moittia häntä, sillä kaikki tällaisessa tilanteessa koettavat nöyryytykset, kärsimykset ja hätä ovat totisesti sanoinkuvaamattomia.”27 Tilanne oli niin äärimmäinen, että Jenny päätti myydä joitakin kirjoja miehensä henkilökohtaisesta kirjastosta – vaikkei tosin löytänyt ketään, joka olisi halunnut ostaa niitä.
Marx kuitenkin onnistui ”työskentelemään tehokkaasti” ja ilmaisi kesäkuun puolivälissä tyytyväisyytensä Engelsille: ”ja ihmeellistä kyllä aivolokeroni ovat kaiken ympärillä vallitsevan kurjuuden keskellä paremmin käynnissä kuin vuosiin.”28 Hän jatkoi tutkimustaan ja laati kesän aikana muistivihot XI, XII ja XIII; ne keskittyivät korkoteoriaan, jonka hän oli päättänyt sisällyttää julkaistavaan tekstiin ”erillisenä lukuna”29. Marx tutki kriittisesti Johann Rodbertuksen (1805–1875) ajatuksia ja siirtyi sitten laajaan analyysiin David Ricardon (1772–1823) opeista30. Ricardo oli kieltänyt absoluuttisen maankoron olemassaolon ja myöntänyt ainoastaan maaperän hedelmällisyyden ja sijainnin mukaan vaihtelevan differentiaalimaakoron. Hänen teoriassaan maankorko oli lisäys tavaran arvoon, eikä se voinut muuta ollakaan, sillä muutoin ajatus olisi ollut ristiriidassa sen kanssa, että hänen teoriassaan ”arvo vastaa tiettyä työaikaa”31. Muussa tapauksessa hänen olisi täytynyt tunnustaa, että maatalouden tuotteet myytäisiin aina yli kustannushintansa, jonka hän laski sijoitetun pääoman ja keskimääräisen voiton summana.32 Marxin käsitys absoluuttisesta maankorosta lähti sen sijaan siitä, että ”maanomistus tietenkin kohottaa (tietyissä historiallisissa oloissa) alkutuotteiden hintoja”33.
Samassa kirjeessään Engelsille Marx kirjoitti: ”On tosi ihme, että olen vielä kyennyt etenemään teoreettisissa töissäni.”34 Hänen vuokranantajansa uhkasi jälleen ulosottomiehellä, ja kauppiaat, joille hän oli velkaa, puhuivat ostokiellosta ja oikeustoimista. Hänen oli jälleen kerran pyydettävä apua Engelsiltä, jolle hän tilitti, että ”jos minulla ei olisi family difficulties, muuttaisin paljon mieluummin model lodging-houseen kuin nylkisin jatkuvasti rahaa sinulta”.35
Tänä aikana Marx täytti muistivihot XIV ja XV eri taloustieteilijöiden kriittisellä analyysilla. Hän huomautti, että Thomas Robert Malthus (1766–1834), jonka mukaan lisäarvo oli peräisin ”siitä tosiasiasta, että myyjä myy tavaran yli arvonsa”, edusti talousteorian kehityksen kannalta paluuta menneeseen, sillä hän johti voiton tavaranvaihdosta36. Marx syytti James Milliä (1773–1836) lisäarvon ja voiton kategorioiden väärinymmärtämisestä ja toi esiin myös Samuel Baileyn (1791–1870) aiheuttaman sekaannuksen, tämä kun ei tehnyt eroa arvon immanentin mitan ja tavaran arvon välillä37. Lisäksi John Stuart Mill (1806–1873) ei Marxin väittämän mukaan ymmärtänyt, että ”lisäarvon suhdeluku ja voiton suhdeluku” ovat kaksi eri suuretta38. Marxin mukaan jälkimmäistä määrittävät palkkatason lisäksi myös muut, siitä suoranaisesti riippumattomat seikat.
Marx kiinnitti erityistä huomiota myös Ricardon teoriaa vastustaneisiin taloustieteilijöihin, kuten sosialisti Thomas Hodgskiniin (1787–1869). Lopuksi hän käsitteli vielä anonyymin kirjoittajan tekstiä Revenue and its Sources (”Tulot ja niiden lähteet”). Se oli hänen mielestään täydellinen esimerkki vulgaaritaloustieteestä, joka käänsi ”hallitsevan luokan eli kapitalistien näkemyksiä” ”teoreettiselle” mutta näitä ”puolustelevalle” kielelle39. Tämän teoksen käsittelyyn Marx päätti aikaisempien taloustieteilijöiden esittämien lisäarvoteorioiden analyysin ja siirtyi tutkimaan kauppiaanpääomaa tai pääomaa, joka ei tuottanut lisäarvoa, vaan yksinomaan jakoi sitä uudelleen40. Marxin mukaan Revenuen polemiikki ”korkoa tuottavaa pääomaa” vastaan ehkä ”rehenteli olevansa sosialistista”, mutta Marxilla ei ollut aikaa tällaiseen ”uudistusintoon”, joka ei ”kajonnut todelliseen kapitalistiseen tuotantoon” vaan ainoastaan ”hyökkäsi sen yksittäistä seurausta vastaan”.41
Kauppapääoman tutkimuksen jälkeen Marx siirtyi vaiheeseen, jota voidaan pitää taloudellisten käsikirjoitusten 1861–1863 kolmantena vaiheena. Tämä alkoi joulukuussa 1862 vihon XVI jaksolla ”Pääoma ja voitto”, jota Marx nimitti ”kolmanneksi luvuksi”42. Tässä Marx hahmotteli pääpiirteissään lisäarvon ja voiton välisen eron43. Vihossa XVII, joka myös syntyi joulukuussa, hän palasi kysymykseen kauppapääomasta (jatkona vihon XV pohdinnoille44) ja rahankierrosta kapitalistisessa uusintamisessa. Vuoden lopussa Marx raportoi ystävälleen Ludwig Kugelmannille työnsä edistymisestä ja kertoi tälle, että ”toinen osa” tai ”ensimmäisen osan jatko”, noin ”30 painoarkin” laajuinen käsikirjoitus, oli ”nyt vihdoin valmis”.45
Marx oli esittänyt teoksensa ensimmäisen luonnoksen kirjassaan Poliittisen taloustieteen arvostelua (Zur Kritik der politischen Ökonomie, 1859). Nyt neljä vuotta myöhemmin hän tarkasteli uudelleen tulevan työnsä rakennetta. Hän kertoi Kugelmannille päättäneensä vaihtaa otsikkoa. Nyt hän puhui ensimmäistä kertaa Pääomasta (Das Kapital) ja ilmoitti, että hänen vuonna 1859 käyttämänsä nimi olisi ”pelkästään alaotsikko”. Muuten hän jatkoi työtään alkuperäisen suunnitelman mukaan. Nyt hänen aikomuksenaan oli kirjoittaa ”ensimmäisen osan kolmas luku, nimeltään ’pääoma yleensä’”. Tämä viimeistelyä vaille valmis nide käsittelisi ”sitä, mitä englantilaiset kutsuvat nimellä the principles of political economy”. Se muodostaisi yhdessä 1859 julkaistun osan kanssa hänen talousteoriansa ”perimmän ytimen”. Hän kertoi Kugelmannille, että hänen nyt julkaisua varten valmistelemiensa kirjoitusten pohjalta myös toisten olisi helppoa päätellä kehittelyn jatko (kenties lukuun ottamatta kuitenkaan erilaisten valtiomuotojen ja erilaisten taloudellisten yhteiskuntarakenteiden suhteita). Marx ajatteli, että hän saattaisi kenties saada valmiiksi ”puhtaaksikirjoitetun version” käsikirjoituksesta uudeksi vuodeksi, minkä jälkeen hän aikoi itse matkustaa Saksaan toimittamaan sen46.
Muutamaa päivää myöhemmin, vuoden alussa, Marx teki yksityiskohtaisemman listauksen osista, joista hänen työnsä koostuisi. Muistivihon XVIII kaaviossa hän viittasi siihen, että
”ensimmäinen jakso [Abschnitt], ’Pääoman tuotantoprosessi’, jäsentyisi seuraavasti:
1) Johdanto. Tavara. Raha. 2) Rahan muuttuminen pääomaksi. 3) Absoluuttinen lisäarvo. […] 4) Suhteellinen lisäarvo. […] 5) Absoluuttisen ja suhteellisen lisäarvon yhdistelmä. […] 6) Lisäarvon muuttuminen takaisin pääomaksi. Alkuperäinen kasaantuminen. Wakefieldin siirtomaateoria. 7) Tuotantoprosessin tulos. […] 8) Lisäarvoteorioita. 9) Teorioita tuottavasta ja tuottamattomasta työstä.”47
Tammikuussa 1863 kirjoittamassaan muistivihossa XVIII Marx jatkoi kauppapääoman analyysiaan. Tutkiessaan George Ramsayta (1855–1935), Antoine-Elisée Cherbuliezia (1797–1869) ja Richard Jonesia (1790–1855) hän teki tutkimukseensa joitakin lisäyksiä siitä, kuinka eri taloustieteilijät olivat selittäneet lisäarvoa.
Marxin talousvaikeudet jatkuivat koko tämän ajan ja itse asiassa vaikeutuivat entisestään alkuvuodesta 1863. Hän kirjoitti Engelsille olevansa kuilun partaalla. Samalla hänelle oli ilmaantunut uusia terveysongelmia. Hänellä ilmeni maksasairaus, joka piinasi häntä vielä pitkään. Tänä aikana Marxin oli lykättävä perusteellisempia taloudellisia tutkimuksiaan lukuun ottamatta joitakin lyhyitä ajanjaksoja, jolloin hän tutki konejärjestelmiä. Maaliskuussa hän kuitenkin päätti ”paikata menetetyn ajan kovalla uurastuksella”.48 Hän kokosi kaksi uutta vihkoa, XX ja XXI, jotka käsittelivät kasaantumista, työn todellista ja muodollista alistamista pääomalle sekä pääoman ja työn tuottavuutta. Hänen argumenttinsa liittyivät hänen tuolloisten tutkimustensa pääteemaan: lisäarvoon.
Toukokuun lopulla Marx kertoi Engelsille tuntevansa itsensä jälleen ”enemmän tai vähemmän työkykyiseksi” ja päättäneensä ”heittää painon harteiltaan”. Hän oli sen vuoksi päättänyt ”kirjoittaa siistityn version poliittisesta taloustieteestä painoa varten (ja antaa sille loppusilauksen)”.49 Hän kärsi kuitenkin edelleen ”pahasti paisuneesta maksasta” eikä ollut kesäkuun puolessa välissä edelleenkään ”oikein kunnossa”, vaikka oli ”ahminut rikkiä”.50 Heinäkuussa hän palasi British Museumiin, ja analysoidessaan lisäarvon muuttumista takaisin pääomaksi hän jäsensi Quesnayn Tableau économiquen uudella tavalla vihossa XXIII51. Sitten hän laati tämän 1861 aloittaneensa sarjan viimeisen vihon – numeron XXIII – joka sisälsi enimmäkseen muistiinpanoja ja lisähuomautuksia.
Näiden kahden työntäyteisen vuoden ja poliittisen taloustieteen tärkeimpien edustajien teorioiden syvällisemmän uudelleenarvioinnin jälkeen Marx oli entistäkin vakaammin päättänyt saada pääteoksensa valmiiksi. Vaikka monet käsitteelliset ja esitystapaan liittyvät ongelmat olivat vielä vailla lopullista ratkaisuaan, historiallisen osan loppuun saattaminen ajoi häntä nyt palaamaan teoreettisten kysymysten pariin.

2. Pääoman kolmen osan kirjoittaminen
Hammasta purren Marx ryhtyi työnsä seuraavaan vaiheeseen. Kesällä 1863 hän aloitti tulevan pääteoksensa varsinaisen kirjoitustyön. Hän omistautui joulukuuhun 1865 saakka teoksensa eri osien pääpiirteiden hahmotteluun. Hän kirjoitti vuoron perään osan I käsikirjoitusta, osan III runkoa (ainoaa esitystänsä kapitalistisen tuotannon kokonaisprosessista)52 ja osan II ensimmäistä versiota (pääoman kiertokulun ensimmäistä yleistä esitystä).
Marx piti koko syksyn ajan yllä raivokasta työtahtiaan ja keskittyi erityisesti ensimmäisen osan kirjoittamiseen. Tämä johti kuitenkin hänen terveytensä nopeaan heikkenemiseen, ja marraskuussa puhkesi se, mitä hänen vaimonsa kutsui ”karmeaksi sairaudeksi” ja mitä vastaan hänen oli taisteltava vuosikausia. Paisetulehdus, ilkeä infektiotauti, ilmeni märkäpesäkkeinä ja heikkoon kuntoon vievinä paiseina eri puolilla kehoa.
Marxin oli mentävä leikkaukseen suuren pukaman aiheuttaman haavauman vuoksi, ja hän ”oli hyvän aikaa hengenvaarassa”. Hänen vaimonsa myöhemmän selostuksen mukaan kriittinen tila kesti neljä viikkoa ja aiheutti Marxille jatkuvia pahoja kipuja ”piinaavien huolien ja kaikenlaisen henkisen kärsimyksen lisäksi”.
Tulehdukset ja iho-ongelmat tulisivat vaivaamaan Marxia alkukevääseen 1866 saakka. Hän pystyi palaamaan suunnitellun työnsä ääreen vasta huhtikuun puolessa välissä [1864], yli viiden kuukauden keskeytyksen jälkeen. Tänä aikana hän keskittyi edelleen osaan I, ja näyttää todennäköiseltä, että juuri tänä ajanjaksona hän luonnosteli nimellä ”Välittömän tuotantoprosessin tulokset” (Resultate des unmittelbaren Produktionsprozesses) tunnetun tekstin, ainoan alkuperäiskäsikirjoituksesta säästyneen osan.
Kesän saapuessa hänen olosuhteensa olivat edelleen epävakaat. Vasta perheen kanssa kesällä vietetyn pienen loman jälkeen hän saattoi puskea eteenpäin työssään. Hän aloitti uuden kirjoitusjakson kirjoittamalla Pääoman osan III toista osastoa ”Voiton muuttuminen keskimääräiseksi voitoksi” ja sen jälkeen ensimmäistä osastoa ”Lisäarvon muuttuminen voitoksi”. (Viimeksi mainittu valmistui todennäköisesti loka–marraskuun vaihteessa 1864.) Tänä aikana hän osallistui tunnollisesti Kansainvälisen työväenliiton kokouksiin ja kirjoitti järjestölle lokakuun aikana perustamismanifestin sekä yleiset säännöt.53
Jatkettuaan työtään ensimmäisen Internationaalin54 tehtävien aiheuttaman keskeytyksen jälkeen Marx kirjoitti osan III kolmannen osaston, otsikoltaan ”Voiton suhdeluvun laskutendenssin laki”. Hänen työtään varjosti sairauden uusi puhkeaminen. Marraskuussa ”jälleen yksi paise ilmestyi” hänen oikean rintansa ”alapuolelle” ja kahlehti hänet vuoteeseen viikoksi55. Tämän jälkeen se jatkoi hänen vaivaamistaan aina kun hän ”kumartui kirjoittamaan”56.
Tammikuusta toukokuuhun 1865 Marx omistautui osan II työstämiselle. Käsikirjoitukset jaettiin kolmeen lukuun. Niistä tuli lopulta osastoja laitoksessa, jonka Engels painatutti vuonna 1885: 1) Pääoman muodonvaihdokset ja niiden kiertokulku; 2) Pääoman täyskierros; ja 3) Yhteiskunnallisen kokonaispääoman uusintaminen ja kierto. Näillä sivuilla Marx kehitteli uusia käsitteitä sekä yhdisti joitakin osien I ja III teorioita toisiinsa.
Seuraavanakaan vuonna paisetulehdus ei lakannut ahdistamasta Marxia: helmikuun puolivälin aikaan hänen tautinsa puhkesi jälleen. Kuun puoleenväliin kestäneen ”paisetaudin” lisäksi Internationaali kulutti häneltä ”valtavia määriä aikaa”. Hän ei kuitenkaan keskeyttänyt työtään kirjan parissa, vaikka se joskus tarkoittikin, että ”hän meni nukkumaan vasta neljältä aamulla”.57
Viimeisen kannusteen puuttuvien osien pikaiseen loppuun saattamiseen antoi kustannussopimus. Kommunistien liiton ajoilta tutun vanhan toverin, Wilhelm Strohnin, ansiosta Otto Meisner (1819–1902) oli lähettänyt hänelle 21. maaliskuuta Hampurista kirjeen, joka piti sisällään sopimuksen Das Kapital. Kritik der politischen Ökonomie-nimisen teoksen julkaisusta. Sen oli määrä olla ”noin 50 painoarkkia58 pitkä [ja ilmestyä] kahdessa osassa”59.
Kevään loppupuolella Marx kirjoitti lisäksi osan III neljännen osaston ja antoi sille nimen ”Tavarapääoman ja rahapääoman muuttuminen tavarakauppapääomaksi ja rahakauppapääomaksi (kauppiaanpääomaksi)”. Heinäkuun lopussa 1865 hän selosti Engelsille jälleen etenemistä:
”Vielä kolme lukua on kirjoittamatta teoreettisen osan viimeistelemiseksi (ensimmäiset kolme kirjaa). Sen lisäksi jäljellä on yhä neljännen, historiallis-kirjallisen kirjan kirjoittaminen […]. Mutten saa itseäni pakotetuksi lähettämään mitään, ennen kuin minulla on koko juttu edessäni. Whatever shortcomings they may have, kirjoitusteni etu on se, että ne muodostavat taiteellisen kokonaisuuden, ja tämä voidaan saavuttaa vain minun tavallani, olemalla painattamatta mitään ennen kuin olen saanut ne eteeni kokonaisuudessaan.”60
Kun vääjäämättömät hidastukset ja sarja kielteisiä sattumuksia pakottivat hänet harkitsemaan työskentelytapaansa, Marx kysyi itseltään, olisiko hyödyllisempää tuottaa viimeistelty versio osasta I, jotta hänen olisi mahdollista julkaista se välittömästi, vai mieluummin kirjoittaa loppuun kaikki osat, joista teoksen kokonaisuus muodostuu. Kirjeessään Engelsille hän sanoi ”kysymyksen olevan”, pitäisikö hänen ”kirjoittaa osa käsikirjoituksesta puhtaaksi ja lähettää se kustantajalle, vai saattaa työ ensin kokonaan loppuun.” Hän puolsi jälkimmäistä vaihtoehtoa, mutta vakuutti ystävälleen, että hänen työnsä muiden osien parissa ei menisi hukkaan. Marx vakuutti, ettei hän ”säästäisi vaivaa saadakseen työnsä valmiiksi mahdollisimman nopeasti”; koko juttu oli hänelle ”painajaismainen taakka”. Se esti häntä ”tekemästä mitään muuta” ja hän halusi saada sen julkaistuksi ennen seuraavaa poliittista mullistusta: ”Tiedän, ettei aika pysy ikuisesti muuttumatta samanlaisena kuin nyt.”61
Vaikka Marx olikin päättänyt saattaa loppuun I osan viimeistelytyön, hän ei halunnut jättää osan III eteen tekemäänsä työtä roikkumaan. Heinäkuun ja joulukuun välisenä aikana 1865 hän luonnosteli, vaikkakin hajanaisessa muodossa, viidennen (”Voiton jakautuminen koroksi ja yrittäjäntuloksi. Korkoa tuottava pääoma”), kuudennen (”Ylimääräisen voiton muuttuminen maankoroksi”) ja seitsemännen osaston (”Tulot ja niiden lähteet”). Marxin osalle III kesän 1864 ja loppuvuoden 1865 välillä antama rakenne oli näin ollen hyvin samanlainen kuin hänen kaksitoistakohtainen, tammikuussa 1863 laatimansa hahmotelma, joka sisältyi ”Lisäarvoteorioiden” käsikirjoituksen vihkoon XVIII.
Taloudelliset vaikeudet olivat hetkeksi väistyneet, joten Marx saattoi jatkaa työtään, mutta näin ei kuitenkaan jatkunut pitkään: noin vuoden kuluttua Marx oli jälleen talousahdingossa, ja hänen terveytensä kääntyi jälleen huonompaan suuntaan kesän aikana. Tämän lisäksi hänen vastuutehtävänsä Internationaalille olivat syyskuussa erityisen velvoittavia sen ensimmäisen, Lontoossa järjestetyn konferenssin takia.

3. Osan I valmistuminen
Vuoden 1866 alussa Marx heittäytyi kirjoittamaan uutta Pääoman osan I luonnosta. Tammikuun puolivälissä Kugelmannille lähettämässään kirjeessä hän kertoi työskentelevänsä ”nykyisin 12 tuntia päivässä sen puhtaaksikirjoituksen parissa”, mutta toivoi voivansa viedä sen kustantajalleen Hampuriin kahden kuukauden kuluessa62.
Vastoin Marxin ennustuksia koko vuosi kuitenkin kului kamppailussa paisetulehduksen kanssa. Helmikuussa iski taudin tähän mennessä pahalaatuisin kohtaus, ja Marx oli vaarassa menettää henkensä. Kun hän tointui riittävästi aloittaakseen taas kirjoittamisen, hän tunnusti Engelsille:
”Se oli lähellä tällä kertaa. Perheeni ei tiennyt, kuinka serieux cas se oli. Jos tuo pirulainen palaa tuollaisena vielä kolme tai neljä kertaa, olen kuoleman oma.”63
Engels huolestui tilanteesta tosissaan. Peläten pahinta hän puuttui tilanteeseen tiukasti vakuuttaakseen Marxille, ettei tämä voisi jatkaa enää samalla tavalla:
”Sinun on todellakin viimein tehtävä jotain järkevää toipuaksesi tästä paisetulehdusasiasta, vaikka se viivästyttäisi ensimmäistä kirjaa vielä kolme kuukautta. Asiasta on kehkeytymässä aivan liian vakava.”64
Engels kääntyi välittömästi tohtori Gumpertin puoleen, joka neuvoi ottamaan jälleen arsenikkikuurin. Lisäksi Engels teki myös joitakin ehdotuksia liittyen teoksen viimeistelyyn. Hän halusi varmistaa, että Marx oli luopunut kaikkea muuta kuin realistisesta ajatuksestaan kirjoittaa Pääoma kokonaisuudessaan, ennen kuin yksikään osa siitä olisi julkaistu. Hän kysyi Marxilta: ”Etkö voisi järjestää asioita niin, että ainakin ensimmäinen osa lähetetään painoon ensin ja toinen muutamaa kuukautta myöhemmin?”65 Marx vastasi Engelsille:
”Mitä tähän ’kirottuun’ kirjaan tulee, tilanne on nyt tämä: se valmistui joulukuun lopussa. Tutkielma maankorosta, toiseksi viimeinen kappale, on nykyisessä muodossaan yksinkin miltei riittävän pitkä kirjaksi.66 Olen mennyt [British] Museumiin päiväsaikaan ja kirjoittanut yöllä. Minun on täytynyt kahlata läpi uutta saksalaista maatalouskemiaa, erityisesti Liebigiä ja Schönbeinia67. Se on ollut paljon tärkeämpää tämän kysymyksen kannalta kuin kaikki taloustieteilijät yhteensä. Lisäksi minun on täytynyt raivata hartiavoimin tieni läpi myös sen suunnattoman aineistomäärän, jonka ranskalaiset ovat tuottaneet sen jälkeen, kun viimeksi työskentelin aiheen parissa. Päätin teoreettisen tutkimukseni maankorosta kaksi vuotta sitten. Siinä välissä on ehditty saavuttaa paljon sellaista, mikä on sivumennen sanoen täysin vahvistanut teoriani. Myös Japanin avautuminen on tässä ollut tärkeää (yleensä en koskaan lue matkakirjoja, jollei ammatillisista syistä ole pakko). Näin ollen sovelsin itseeni samanlaista ’shifting systemiä’ kuin englantilaiset tehtailijaroistot sovelsivat yksiin ja samoihin ihmisiin vuosina 1848–1850.”68
Päiväsaikaan Marx teki tutkimustyötä kirjastossa pysyäkseen kärryillä viimeisimmistä tutkimustuloksista, ja öisin hän työsti käsikirjoitustaan: tällainen oli se raskas rutiini, johon hän pakotti itsensä käyttääkseen kaikki voimansa kirjansa viimeistelyyn. Päätehtävästään hän kirjoitti Engelsille: ”Vaikkakin nykyisessä muodossaan jättiläismäinen käsikirjoitus on valmis, se ei ole kelvollinen näytettäväksi kenellekään paitsi itselleni, ei edes sinulle.”69
Lopulta hän hyväksyi Engelsin neuvon julkaisuaikataulun venyttämiseksi: ”Olen samaa mieltä kanssasi ja aion saattaa ensimmäisen osan Meissnerille välittömästi, kun se on valmis.” ”Mutta”, hän lisäsi, ”viimeistelläkseni sen minun on ensin voitava istua.”70
Itse asiassa Marxin terveys oli heikkenemässä entisestään. Helmikuun lopulla hänen kehoonsa ilmestyi kaksi uutta paisetta ja hän yritti hoitaa niitä itse. Hän kertoi Engelsille käyttäneensä ”terävää partaveistä” päästäkseen eroon ”ylemmästä”, ja puhkaisseensa ”tuon pirulaisen” omin käsin. ”Tulehtunut veri […] valui, tai pikemminkin ryöpsähti, suoraan ilmaan”, ja tämä antoi hänelle syyn uskoa, että paise oli ”haudattu”, vaikka ”it still wants some nursing”.71
Tämän riipaisevan kertomuksen jälkeen Engels nuhteli ystäväänsä ankarammin kuin koskaan aiemmin: ”[K]ukaan ei voi kestää pitkään tällaista paiseiden jatkuvaa sarjaa ottaen huomioon, että lopulta voi puhjeta jokin niin pahanlaatuinen, että se vie sinut manan maille. Ja minne kirjasi ja perheesi silloin joutuvat?”72 Helpottaakseen Marxin oloa edes vähän hän sanoi olevansa valmis mihin tahansa taloudelliseen uhraukseen. Anoen häntä olemaan ”järkevä” Engels ehdotti täydellisen levon jaksoa.
Lopulta Marx antoi suostutella itsensä ottamaan töistään taukoa. 15. maaliskuuta hän matkusti Margateen, merenrannalla sijaitsevaan lomanviettopaikkaan Kentiin ja kymmenentenä päivänä lähetti selvityksen tilanteestaan:
”En lue mitään, en kirjoita mitään. Päivittäiset kolme arsenikkiannosta yksistään pakottavat järjestämään ruokailuajat ja päiväkävelyt […] niin, ettei muulle ’ole aikaa’. Mitä seuraelämään tulee, sitä ei tietenkään ole. Voin laulaa ’The Miller of the Deen’73 sanoin: ’I care for nobody and nobody cares for me’.”74
Huhtikuun alussa Marx kertoi ystävälleen Kugelmannille olevansa ”pitkälti parantunut”, mutta valitti, että tämän keskeytyksen vuoksi ”yli kaksi kuukautta” oli täysin hukattu ja kirjan valmistuminen ”jälleen viivästynyt”.75 Lontooseen palattuaan hänen työnsä ei edelleenkään muutamaan viikkoon edennyt reumakohtauksen ja muiden ongelmien vuoksi; hänen kehonsa oli vielä uuvuksissa ja haavoittuvainen. Vaikka hän kertoi Engelsille kesäkuun alussa, että ”onneksi mitään paiseen kaltaista ei ole ilmaantunut uudelleen”76, hän oli harmissaan, koska hänen työnsä ”oli edistynyt kehnosti puhtaasti fyysisten tekijöiden vuoksi”.77
Heinäkuussa Marx kohtasi kolme tutuksi tullutta vihollistaan: Liviuksen periculum in mora (vaara viivytyksessä) vuokrarästeinä, paiseet, joista uusin oli puhkeamaisillaan, ja sekä maksavaivan. Kuvaillessaan tilannetta ystävälleen Kugelmannille ja selittäessään viivästyksen syitä Marx esitti suunnitelman, joka hänellä nyt oli mielessään:
”Olosuhteeni (jatkuvat keskeytykset, sekä ruumiilliset että sosiaaliset) pakottavat minut julkaisemaan osan I ensin, eikä kumpaakin osaa yhdessä, kuten olin alun perin aikonut. Lisäksi nyt näyttää siltä, että niteitä tulee todennäköisesti olemaan kolme. Koko teos on näin ollen jaettu seuraaviin osiin:

  1. kirja. Pääoman tuotantoprosessi.
  2. kirja. Pääoman kiertokulkuprosessi.
  3. kirja. Prosessin kokonaishahmo.
  4. kirja. Teorian historiasta.

Ensimmäinen nide sisältää kaksi ensimmäistä kirjaa. Kolmas kirja uskoakseni täyttää toisen niteen ja neljäs kolmannen.”78
Tarkastellessaan työtä, jota oli tehnyt 1859 julkaistun Poliittisen taloustieteen kritiikin jälkeen, Marx jatkoi:
”Olen katsonut välttämättömäksi aloittaa ensimmäisen kirjan jälleen kerran ab ovo, toisin sanoen tiivistää Dunckerin julkaisema kirjani yhteen lukuun tavarasta ja rahasta. Ainoa syy alusta aloittamisen välttämättömyyteen ei ole kokonaisuuden täydellisyys. Pidän sitä välttämättömänä myös siksi, että koska älykkäätkään ihmiset eivät ole ymmärtäneet asiaa täysin oikein, ensimmäisessä esityksessä on pakko olla puutteellisuuksia, erityisesti mitä tulee tavaran analyysiin.”79
Vuoden 1866 syksyä leimasi myös äärimmäinen köyhyys. Jouduttuaan kuluttamaan hyvin paljon aikaa ja voimia jokapäiväiseen kamppailuun köyhyyden kanssa hän kirjoitti joulukuussa: ”Suren vain, ettei yksityishenkilön sovi tehdä kuten liikemiehet: file their bills for the Bankruptcy Court.”80
Tilanne ei muuttunut koko talvena, ja 1867 helmikuun lopulla Marx kirjoitti tuolloin Manchesterissa oleskelevalle ystävälleen (joka aina lähetti hänelle niin paljon rahaa kuin vain pystyi): ”Eräs grocer lähettää ulosottomiehen lauantaina (ylihuomenna), ellen maksa hänelle vähintään viittä puntaa. […] Työ on pian valmis, ja olisi ollut valmis tänään, ellei minua olisi viime aikoina hätyytelty niin paljon.”81
Huhtikuun 1867 lopussa Marx saattoi viimein kertoa Engelsille pitkään odotetun uutisen kirjan valmistumisesta. Hänen piti nyt viedä se Saksaan, ja jälleen kerran hänen täytyi kääntyä ystävänsä puoleen, jotta voisi lunastaa ”vaatteensa ja kellonsa niiden majapaikasta, panttilainaamosta”82. Muutoin hän ei olisi pystynyt lähtemään.
Saavuttuaan Hampuriin Marx keskusteli Engelsin kanssa uudesta Meissnerin ehdottamasta suunnitelmasta:
”Nyt hän haluaa, että kirja ilmestyisi kolmessa osassa. Hän nimittäin vastustaa sitä, että tiivistäisin viimeisen kirjan (historiallis-kirjallisen osan), kuten olin aikonut. Hän sanoo, että kirjakaupan […] kannalta hän laskisi eniten juuri tämän osan varaan. Vastasin, että tässä asiassa noudatan hänen käskyjään.”83
Muutamaa päivää myöhemmin hän raportoi Johann Beckerille samaan tapaan:
”Koko teos ilmestyy kolmessa osassa. Otsikkona on Pääoma. Poliittisen taloustieteen arvostelua. Ensimmäinen osa käsittää ensimmäisen kirjan: ’Pääoman tuotantoprosessi’. Se on takuulla hirvittävin missile, joka tähän mennessä on singottu päin porvareiden (maanomistajat mukaanluettuina) näköä.”84
Sigfrid Meyerille (1840–1872), saksalaiselle Internationaalin sosialistijäsenelle, joka oli työväenliikkeen aktiivi New Yorkissa, hän kirjoitti: ”Ensimmäinen osa käsittää ’pääoman tuotantoprosessin’ […] II osa antaa teorian jatkon ja lopun, III osa kansantaloustieteen historian 1600-luvun puolivälistä alkaen.”85
Kesäkuun puolivälissä Engels ryhtyi tarkistamaan tekstiä julkaisemista varten. Hänen mielestään verrattuna vuoden 1859 kirjaan Poliittisen taloustieteen arvostelua ”on edistyminen dialektisen kehittelyn terävyydessä varsin huomattava […].”86 Marxia tämä hyväksyntä lämmitti: ”Sinun tähänastinen tyytyväisyytesi on minulle tärkeämpää kuin kaikki, mitä muu maailma saattaa siitä sanoa.”87 Engels kuitenkin huomautti, että Marxin arvomuodon käsittely oli tarpeettoman abstraktia ja liian epäselvää keskivertolukijalle. Hän myös valitteli, että nimenomaan tärkeällä “toisella arkilla on jonkin verran korostunut paiseittesi antama masennuksen leima”.88 Vastauksessaan Marx pauhasi fyysisten kärsimystensä syytä vastaan – ”Toivon […] että porvaristo muistaa koko elämänsä ajan minun paiseeni”89 – ja onnistui vakuuttamaan itsensä siitä, että tarvitaan liite, jossa hän voi esittää käsityksensä arvomuodosta yleistajuisemmassa muodossa. Tämä 20-sivuinen liite valmistui kesäkuun loppuun mennessä.
Marx sai oikovedoksen korjaukset valmiiksi kahdelta aamuyöllä elokuun ensimmäisenä päivänä 1867. Muutama minuutti myöhemmin hän kirjoitti ystävälleen Manchesteriin:
”Hyvä Fred: Sain juuri valmiiksi kirjan viimeisen (49.) arkin oikoluvun […]. Niin muodoin tämä osa on valmis. Vain Sinua minun on kiittäminen siitä, että tämä kävi mahdolliseksi! […] Kiitosta täynnä syleilen Sinua.”90
Muutama päivä myöhemmin, toisessa kirjeessään Engelsille, hän tiivisti teoksen kaksi mielestään tärkeintä peruspilaria: ”1. heti ensimmäisessä luvussa korostettu työn kaksoisluonne, sen mukaan, ilmaiseeko työ itsensä käyttöarvona vai vaihtoarvona (siihen nojaa tosiseikkojen koko ymmärtäminen); 2. lisäarvon käsitteleminen riippumattomana sen erityisistä muodoista, joina ovat voitto, korko, maankorko ym.”91
Pääoma tuli myyntiin 14. syyskuuta 1867.92 Viimeisten muutosten jälkeen sisällysluettelo näytti tältä:

”Johdanto

  1. Tavara ja raha
  2. Rahan muuttuminen pääomaksi.
  3. Absoluuttisen lisäarvon tuotanto.
  4. Suhteellisen lisäarvon tuotanto.
  5. Jatkotutkimuksia absoluuttisen ja suhteellisen lisäarvon tuotannosta
  6. Pääoman kasautumisprosessi

Liite osaan 1, 1: Arvomuoto.”93

Pitkästä korjausprosessista ja viimeisistä lisäyksistä huolimatta teoksen rakenne laajentui huomattavasti seuraavien vuosien aikana ja tekstiin tuli useita uusia muutoksia. Niinpä Pääoman ensimmäinen osa kulutti huomattavasti Marxin energiaa sen julkaisun jälkeenkin. Kriittinen henki, jolla Marx kokosi magnum opuksensa, paljastaa, miten kaukana hän on siitä dogmaattisesta kirjoittajasta, jollaisena sekä hänen vastustajansa että monet itseään hänen oppilaikseen kutsuvat hänet esittävät. Vaikka teos jäikin keskeneräiseksi, Marxin Pääoman lukeminen on ohittamatonta niille, jotka nykypäivänä haluavat käyttää olennaisia teoreettisia käsitteitä kapitalistisen tuotantotavan kritiikkiin.

 

Lyhentäen suomentaneet Paula Rauhala, Saska Heino, Matti Kortesoja & Miika Salo

 

(alun perin: Capital. The Unfinished Critique. Teoksessa Another Marx. Early Manuscripts to the International. Käänt. Patrick Camiller. Bloomsbury, London 2018)

 

Viitteet & Kirjallisuus
1.Musto kertoo artikkelissaan tarinan Marxin elämästä ja ajattelusta vuosina 1861–1867, jolloin hän kirjoitti Pääomaansa sekä viimeisteli teoksen ensimmäisen osan julkaisukuntoon. Marxin työ poliittisen taloustieteen kritiikin parissa kesti vuosikymmeniä, mutta kuusi vuotta ennen Pääoman ensimmäisen osan julkaisua alkoi tärkeä vaihe. Vuosina 1861–1863 syntyi käsikirjoitus, josta Karl Kautsky julkaisi Marxin kuoleman jälkeen, vuosina 1905–1910, osan nimellä Theorien über den Mehrwert. Tekstiä kutsutaan joskus Pääoman neljänneksi osaksi. Vuosina 1863–1865 syntyi Pääoman kolmannen osan käsikirjoitus, ja Pääoman I osa ilmestyi 1867. Pääoman oli tarkoitus koostua teoreettisesta osasta (kirjat I–III) sekä teoriahistoriallisesta osasta (”Lisäarvoteorioita”). Marx itse sai julkaistuksi vain osan I. Seuraavien vuosien aikana hän paranteli tätä osaa toiseen saksankieliseen painokseen (1873) sekä ranskankieliseen editioon (1872–1875). Engels julkaisi Marxin käsikirjoitusten pohjalta osat II (1885) sekä osan III (1894) vasta Marxin kuoleman jälkeen. Suom. huom.
2.Karl Marx, Poliittisen taloustieteen arvostelua (Zur Kritik der politischen Ökonomie, 1859). Suom. Antero Tiusanen. Teoksessa Valitut teokset kuudessa osassa. Osa 4. Edistys, Moskva 1979, 7.
3.Marx oli julkaissut suunnitelman kaksi ensimmäistä lukua teoksessaan Poliittisen taloustieteen arvostelua(1859). Suom. huom.
4.Nämä muistivihot jätettiin huomiotta yli sadan vuoden ajan. Alkuperäinen saksalainen laitos ilmestyi vasta vuonna 1976 teoksessa Marx–Engels-Gesamtausgabe (MEGA2). II/3.1. Akademie, Berlin 1976. (Jatkossa MEGA2.)
5.Grundrisse der Kritik der politischen Ökonomie eli Vuosien 1857–1858 taloudelliset käsikirjoitukset koostuu Marxin muistiinpanoista, jotka pohjustivat Pääomaa. Marx ei ollut tarkoittanut muistiinpanoja julkaistavaksi, ja ne ilmestyivätkin kokonaisuudessaan vasta Neuvostoliitossa 1939–1941. Karl Marx, Vuosien 1857–1858 taloudelliset käsikirjoitukset (Grundrisse, 1939–1941). Suom. Antero Tiusanen. Kustannusliike Edistys, Moskva 1986. Toim. huom.
6.Marx Engelsille 30. lokakuuta 1861. Teoksessa Karl Marx–Friedrich Engels. Collected Works. Vol. 41. Lawrence & Wishart, London 1985, 323. (Jatkossa MECW.)
7.Sama.
8.Marx Engelsille 9. joulukuuta 1861. Teoksessa MECW. Vol. 41, 333.
9.Karl Kautsky kokosi Marxin vuosien 1862–1863 käsikirjoitusten pohjalta teoksen Lisäarvoteorioita(Theorien über den Mehrwert) ja julkaisi sen kolmessa osassa vuosina 1905–1910. Osa siitä on julkaistu suomeksi nimellä Lisäarvoteorioita. Liitteitä. Suom. Olli Perheentupa. Esim. teoksessa Karl Marx & Friedrich Engels, Valitut teokset kuudessa osassa. Osa 4. Edistys, Moskva 1979, 439–563. Suom. huom.
10.Se oli tarkoitus jäsentää seuraavasti: 1) rahan muuttuminen pääomaksi; 2) absoluuttinen lisäarvo; 3) suhteellinen lisäarvo; ja 4) lopulta kirjoittamatta jäänyt osa siitä, miten näitä kolmea olisi tarkasteltava yhdessä.
11.Karl Marx, Theories of Surplus Value. Vol. I. Teoksessa MECW. Vol. 30, 348. (MECW:ssä nämä käsikirjoitukset on merkitty vähemmän käytetyllä otsikolla Economic Manuscript of 1861–1863.) [Marxin mukaan kaikki lisäarvo on peräisin palkkatyöläisten korvauksetta tekemästä lisätyöstä. Palkkatyöläisten tuottama lisäarvo jakautuu kilpailussa omistavan luokan edustajien kesken: liikevoittona teollisuuskapitalisteille, rahankorkona pankkiireille, kauppavoittoina kauppapääomille ja maanvuokrina maanomistajille. Marxia edeltävät taloustieteilijät olivat käsitelleet lisäarvoa, mutta aina vain sen erityisissä muodoissa: liikevoittona, kauppavoittona, rahankorkona tai maankorkona. Suom. huom.]
12.Sama, 352.
13.Sama, 354.
14.Sama, 355.
15.Sama, 357.
16.Sama, 391.
17.Sama, 388.
18.Sama, 393.
19.Sama, 389.
20.Sama, 396. [Marx erotti lisäarvon suhdeluvun m/v voiton suhdeluvusta m/c+v. Lisäarvon suhdeluvun kaavassa (m/v) verrataan työläisen vastikkeetta työnantajalleen tuottamaa arvosummaa (m) palkkoihin sijoitettuun arvosummaan (v). Voiton suhdeluvun kaavassa (m/c+v) tuota maksamatonta työtä (m) verrataan työnantajan alun perin investoimaan rahasummaan, joka jakautuu koneisiin ja raaka-aineisiin sijoitettuun rahasummaan (c) sekä palkkojenmaksuun sijoitettuun rahasummaan (v). Lisäarvon suhdeluvun kaava (m/v) paljastaa Marxin mukaan todellisen luokkasuhteen: työväenluokan työpäivä jakautuu maksamattomaan (m) ja maksettuun (v) osaan, ja kaikki muut kuin työstä saadut tulot (voitto, korko, maankorko jne.) ovat peräisin palkkatyöläisten tekemästä, heille maksamattomasta lisätyöstä (m). Voiton suhdeluvun kaava (m/c+v) puolestaan on omiaan luomaan vaikutelman siitä, että koneet ja raaka-aineet tuottavat lisäarvoa siinä missä työkin. Suom. huom.]
21.Karl Marx, Theories of Surplus Value. Vol. I. Teoksessa MECW. Vol. 31, 8.
22.Sama, 12. [Marxin mukaan tuottavaa on ainoastaan sellainen työ, joka tuottaa työnantajalle lisäarvoa. Jos koulutusta myyvän yrityksen omistaja kuluttaa osan voitoistaan kotiopettajan palkkaamiseen lapselleen, kotiopettaja ei tässä tapauksessa tee tuottavaa työtä. Hänen tehtävänään ei ole voiton tuottaminen omistajalle, vaan palveluksen tuottaminen, eli lapsen opettaminen. Samalla tämän saman omistajan yksityiskoulun leivissä olevat opettajat tekevät tuottavaa työtä. Heidän työnsä ei eroa sisällöltään kotiopettajan työstä, mutta heidät on palkattu ensi sijassa tuottamaan voittoa yrityksen omistajalle tai omistajille. Ero ei ole siis työn sisällössä vaan niissä yhteiskunnallisissa suhteissa, joissa työtä tehdään. Suom. huom.]
23.Sama, 197.
24.Sama. [Marxin teoriassa vastaavasti myös julkisten palveluiden piirissä tehty työ on tuottamatonta työtä. Esimerkiksi kunnallisen terveyskeskuksen sairaanhoitaja tekee tuottamatonta työtä, mutta yksityisellä lääkäriasemalla vastaavaa työtä tekevä sairaanhoitaja tekee tuottavaa työtä. Vaikka näiden kahden sairaanhoitajan työ olisi hyvin samanlaista, ne yhteiskunnalliset suhteet, joissa työtä tehdään, eroavat toisistaan. Vain yksityisellä lääkäriasemalla työskentelevä sairaanhoitaja tuottaa omistajalle lisäarvoa ja voittoa. Suom. huom.]
25.Lääkäri ja taloustieteilijä François Quesnayn Tableau économique oli ensimmäinen hahmotelma tuotteiden- ja rahankierrosta kansantaloudessa. Suom. huom.
26.Karl Marx, Theories of Surplus Value. Vol. I. Teoksessa MECW. Vol. 31, 240.
27.Marx Engelsille, 18. kesäkuuta 1862. Teoksessa MECW. Vol. 41, 380.
28.Marx Engelsille, 18. kesäkuuta 1862. Teoksessa MECW. Vol. 41, 380; Karl Marx & Friedrich Engels, Kirjeitä. Suom. Timo Koste & Vesa Oittinen. Edistys, Moskva 1976, 129.
29.Marx Engelsille 2. elokuuta 1862. Teoksessa MECW. Vol. 41, 394; Kirjeitä, 130.
30.Nämä muistikirjat ovat osa ”Lisäarvoteorioita”-käsikirjoitusta. Theories of Surplus Value. Vol. II. Teoksessa MECW. Vol. 31.
31.Sama, 359.
32.Marx Engelsille 2. elokuuta 1862. Teoksessa MECW. Vol. 41, 396; Kirjeitä, 132.
33.Sama. Teoksessa MECW. Vol. 41, 398; Kirjeitä, 133. [Koska kaikki arvo oli työarvoteorian mukaan peräisin työstä, Ricardo kiisti ns. absoluuttisen maankoron olemassaolon. Ricardon teorian mukaan vain differentiaalimaankorko oli mahdollinen. Maapalstat eroavat toisistaan hedelmällisyytensä ja sijaintinsa suhteen. Hedelmällisellä tai paremmalla paikalla sijaitsevalla maalla maata viljelevä kapitalisti saattaa tuottaa alhaisemmin kustannuksin kuin huonompaa maata viljelevä kapitalisti. Kilpailun vuoksi tuottajat joutuvat kuitenkin myymään tuotteensa markkinahintaan, eivätkä suhteessa niiden todellisiin, yksilöllisiin tuotantokustannuksiin. Hyvälaatuisen maan omistaja voi periä tuotteen todellisen kustannushinnan ja tuotteen markkinahinnan välisen erotuksen maata vuokraavalta kapitalistilta differentiaalimaankorkona. Vain huonoin käytössä oleva maapalsta ei mahdollista maankoron perimistä, sillä tällä maalla tuotantokustannukset vastaavat tuotteiden markkinahintaa. Tämän maapalstan tuottama maankorko olisi näin ollen ”absoluuttista”, koska se ei perustuisi mihinkään erotukseen, differentiaaliin. Ricardo kiisti absoluuttisen maankoron olemassaolon mahdollisuuden, sillä se olisi ollut ristiriidassa hänen työarvoteoriansa kanssa – kaikki arvo on peräisin työstä, eikä maa voi itsessään tuottaa uutta arvoa. Marx puolestaan esitti sellaisen teorian absoluuttisesta maankorosta, joka ei ole ristiriidassa työarvoteorian kanssa. Ks. Karl Marx, Pääoma. Poliittisen taloustieteen arvostelua. TA-Tieto, Helsinki 2015, 737–761. Ks. myös Miika Kabata & Timo Ilomäki, Maankorko osana poliittisen talouden kritiikkiä. Peruste 17.1.2018. Suom. huom.]
34.Marx Engelsille 2. elokuuta 1862. Teoksessa MECW. Vol. 41, 394; Kirjeitä, 130 .
35.Marx Engelsille 7. elokuuta 1862. Teoksessa MECW. Vol. 41, 399.
36.Karl Marx, Theories of Surplus Value. Vol. III. Teoksessa MECW. Vol. 32, 215.
37.Marx kutsui työaikaa tavaran arvon immanentiksi mitaksi ja rahaa puolestaan tämän arvon sisäisen mitan ilmenemismuodoksi ja sen ulkoiseksi mitaksi. Samuel Bailey hylkäsi Ricardon työarvoteorian, kiisti arvon immanentin mitan olemassaolon ja ajatteli, että talousteoria voidaan rakentaa pelkästään vaihtoarvojen tai hintojen pohjalta – kysymättä, mihin nuo hinnat perustuvat. Marx piti Baileyn asennetta epätieteellisenä. Suom. huom.
38.Sama, 373.
39.Sama, 450. [Marx piti arvossa klassisia poliittisia taloustieteilijöitä, kuten Smithiä ja Ricardoa, heidän tieteellisten saavutustensa perusteella. Nämä hän erotti vulgaaritaloustieteilijöistä, joita hän ei pitänyt vakavasti otettavina tutkijoina vaan pääoman apologeetteina. Suom. huom.]
40.Nämä muistikirjat muodostavat viimeisen osan vuosien 1861–1863 taloudellisten käsikirjoitusten osasta III.
41.Karl Marx, Theories of Surplus Value. Vol. III. Teoksessa MECW. Vol. 32, 453.
42.Karl Marx, Zur Kritik der politischen Ökonomie. Manuskript 1861–1863. Teoksessa MEGA2. Vol. II/3.5, 1598–1675.
43.Marxille lisäarvo on teollisuuskapitalistin välittömästi riistämän, maksamattoman työn arvotuote (m). Teollisuuskapitalisti ei kuitenkaan voi pitää riistämäänsä lisäarvoa itsellään, vaan se jakautuu kilpailussa uudelleen teollisuuskapitalistien, kauppapääomien, rahakauppapääomien ja maanomistajien kesken. Kaikki sellaiset tulot, jotka eivät perustu saajansa omaan työhön (edellä mainitut voitto, maankorko, rahankorko ja kauppiaanvoitto), ovat peräisin työväenluokan vastikkeetta tekemästä työstä. Suom. huom.
44.Sama, 1682–1773.
45.Marx Kugelmannille 28. joulukuuta 1862. Teoksessa MECW. Vol. 41, 435.
46.Sama .
47.Karl Marx, Theories of Surplus Value. Vol. III. Teoksessa MECW. Vol. 33, 347.
48.Marx Engelsille 24. maaliskuuta 1863. Teoksessa MECW. Vol. 41, 461.
49.Marx Engelsille 29. toukokuuta 1863. Sama, 474.
50.Marx Engelsille 12. kesäkuuta 1863. Sama, 479.
51.Marx Engelsille 6. heinäkuuta 1863. Sama, 485. Kirjeitä, 143.
52.Karl Marx, Marx’s Economic Manuscript of 1864—1865. Toim. Fred Moseley. Brill, Leiden 2015. [Ks. myös Vesa Oittinen & Paula Rauhala, Marx, Engels ja Pääoman III osa. Tiede & edistys 1/16, 84–89. Suom. huom.]
53.Vrt. Marcello Musto, Introduction. Teoksessa Marcello Musto, Workers Unite! The International 150 Years Later. Bloomsbury, London 2014, 1–68. [Ks. myös Musto 2014. Marxin mainitut internationaalitekstit ovat ilmestyneet myös suomeksi: Karl Marx, Kansainvälisen työväenliiton perustamismanifesti. Teoksessa Valitut teokset kuudessa osassa. Osa 3. Edistys, Moskva 1978, 279–289; Karl Marx, Kansainvälisen työväenliiton yleiset säännöt. Sama, 290–293. Suom. huom.]
54.Suomeksi Kansainvälinen työväenliitto (1864–1876). Suom. huom.
55.Marx Engelsille 4. marraskuuta 1864. Teoksessa MECW. Vol. 42, 12.
56.Marx Engelsille 14. marraskuuta 1864. Sama, 22.
57.Marx Engelsille 13. maaliskuuta 1865. Sama, 129–130.
58.Viisikymmentä painoarkkia vastasi noin 800 painettua sivua.
59.Agreement between Mr. Karl Marx and Mr. Otto Meissner, Publisher and Bookseller. Teoksessa MECW. Vol. 20, 361.
60.Marx Engelsille 31. heinäkuuta 1865. Teoksessa MECW. Vol. 42, 173.
61.Marx Engelsille, 5. elokuuta 1865. Sama, 175.
62.Marx Kugelmannille 15. tammikuuta 1866. Sama, 221. Kirjeitä, 176.
63.Marx Engelsille 10. helmikuuta 1866. Sama, 223.
64.Engels Marxille, 10. helmikuuta 1866. Sama, 225–226.
65.Sama, 226.
66.Marx lisäsi myöhemmin osuuden maankorosta osan III kuudenteen osastoon ”Lisävoiton muuttuminen maankoroksi”.
67.Kemistit Justus von Liebig (1803–1973) ja Christian Friedrich Schönbein (1799–1868). Suom. huom.
68.Marx Engelsille 13. helmikuuta 1866. Teoksessa MECW. Vol. 42, 227. [Marx viittaa tässä vuorotyöjärjestelmään, jota englantilaiset tehtailijat käyttivät ensimmäisten lasten ja nuorten työtä rajoittavien tehdaslakien kiertämiseksi. Lapset ja nuoret siirrettiin kesken työpäivän toiselle osastolle tai toiseen tehtaaseen. Näin harhautettiin tehtaantarkastajia. Kokonaistyöpäivä ei näin ollen ollut välttämättä aiempaa lyhyempi vaan usein jopa pidempi kuin ennen lasten työaikaa rajoittavia lakeja. Ks. Marx–Engels-Werke. Osa 31. Dietz, Berlin (Ost) 1965, 644. Suom. huom.]
69.Marx Engelsille 13. helmikuuta 1866. Teoksessa MECW. Vol. 42, 227.
70.Sama, 228.
71.Marx Engelsille 20. helmikuuta 1866. Sama, 231.
72.Engels Marxille 22. helmikuuta 1866. Sama, 233.
73.Perinteinen englantilainen kansanlaulu.
74.Marx Engelsille 24. maaliskuuta 1866. Sama, 249.
75.Marx Ludwig Kugelmannille 6. huhtikuuta 1866. Sama, 262.
76.Marx Engelsille 7. kesäkuuta 1866. Sama, 281.
77.Marx Engelsille 9. kesäkuuta 1866. Sama, 282.
78.Marx Ludwig Kugelmannille, 13. lokakuuta 1866. Sama, 328.
79.Marx Ludwig Kugelmannille, 13. lokakuuta 1866. Sama, 328–329.
80.Marx Engelsille 8. joulukuuta 1866. Sama, 336.
81.Marx Engelsille 21. helmikuuta 1867. Sama, 347.
82.Marx Engelsille 2. huhtikuuta 1867. Sama, 351.
83.Marx Engelsille 13. huhtikuuta 1867. Sama, 357.
84.Marx Johann Philip Beckerille, 17. huhtikuuta 1867. Sama, 358.
85.Marx Sigfrid Meyerille, 30. huhtikuuta 1867. Teoksessa MECW. Vol. 42, 367; Kirjeitä, 184–185. Suomennosta muokattu.
86.Engels Marxille 16. kesäkuuta 1867. Teoksessa MECW. Vol. 42, 381; Kirjeitä, 186.
87.Marx Engelsille 22. kesäkuuta 1867. Teoksessa MECW. Vol. 42, 383; Kirjeitä, 187.
88.Engels Marxille, 16. kesäkuuta 1867. Teoksessa MECW. Vol. 42, 380; Kirjeitä, 186.
89.Marx Engelsille 22. kesäkuuta 1867. Teoksessa MECW. Vol. 42, 383; Kirjeitä, 187 .
90.Marx Engelsille 16. elokuuta 1867. Teoksessa MECW. Vol. 42, 405; Kirjeitä, 190.
91.Marx Engelsille 24. elokuuta 1867. Teoksessa MECW. Vol. 42, 407; Kirjeitä, 190–191. [Vrt. alaviitteet 11 ja 20. Marx piti omana oivalluksenaan työn kaksinaista luonnetta eli sitä seikkaa, että tavarantuotannossa työ tuottaa toisaalta hyödyllisiä tuotteita ja palveluita, mutta toisaalta se tuottaa myös näiden rahallisen arvon. Näin ollen yhdellä ja samalla työllä on taloudellisesti kaksinaiset seuraukset. Tämä jännite vaikuttaa Marxin teorian jokaisella tasolla. Toisena oivalluksenaan Marx pitää sitä, että kaikki työstä välittömästi johtumattomat tulot (liikevoitto, kauppavoitto, rahankorko, maankorko) voidaan palauttaa palkkatyöläisten ilman korvausta tekemään lisätyöhön. Palkkatyöläiset tuottavat siis aina osan työajastaan vailla korvausta, ja tämän lisätyöajan tuote rahassa ilmaistuna, eli lisäarvo, jakautuu omistavan luokan kesken liikevoittona, rahankorkona ja maankorkona tiettyjen taloudellisten lakien mukaisesti. Vaikka Marxia edeltävät taloustieteilijät olivat käsitelleet lisäarvoa, he eivät olleet käsitelleet sitä sinänsä, yleisessä muodossaan, riippumatta niistä erityisistä muodoista, joita se kilpailussa omaksuu. Suom. huom.]
92.Ks. Karl Marx, Das Kapital. Kritik der Politischen Ökonomie. Erster Band. Hamburg 1867. Teoksessa MEGA2 II/5, 674.
93.Sama, 9–10.

Categories
Journalism

Immanuel Wallerstein: Marxin Ajatukset Ovat Taas Muodissa

Immanuel Wallersteinin mukaan viime aikoina on julkaistu tutkimuksia, joissa Marxista esitetyt uudet tulkinnat saattavat auttaa avaamaan uusia kurkistusaukkoja tulevaisuuteen.

Marcello Musto (M.M.).: Professori Wallerstein, 30 vuotta niin sanotun reaalisosialismin kaatumisen jälkeen Karl Marxin (1818 –1883) ajatusten ajankohtaisuudesta julkaistaan edelleen kirjoja. Aiheesta järjestetään myös konferensseja sekä keskustelutilaisuuksia joka puolella maailmaa. Onko tämä yllättävää? Vai uskotko, että Marxin ajatuksilla on jatkossakin merkitystä, kun pohdimme vaihtoehtoja kapitalismille?

Immanuel Wallerstein (I.W.): Vanha juttu Marxista kertoo, että aina kun hänet heitetään ulos etuovesta, hän hiippailee takaisin takaoven kautta. Näin on tapahtunut jälleen kerran.

Marx on ajankohtainen, koska painimme sellaisten ongelmien kanssa, joista hänellä on edelleen sanottavaa ja koska se, mitä hän esittää eroaa niin paljon siitä, mitä muut kirjoittajat ovat kapitalismista väittäneet. Useat kirjoittajat ja tutkijat – en yksin minä – pitävät Marxia äärimmäisen hyödyllisenä. Tänä päivänä hänen ajatuksensa ovat taas muodissa, huolimatta siitä, mitä vuonna 1989 ennustettiin.

Kapitalistinen järjestelmä ei ole enää elinkelpoinen

M. M.: Berliinin muurin murtuminen vapautti Marxin sellaisen ideologian kahleista, joka oli kaukana hänen yhteiskunnallisista käsityksistään. Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen poliittinen tilanne on ollut sellainen, että Marx on voitu vapauttaa valtiokoneiston keulakuvan roolista. Mikä Marxin esittämässä tulkinnassa maailmasta on edelleen kiinnostavaa?

I. W.: Uskon, että kun ihmiset ajattelevat Marxin maailmanselitystä yhtenä ensimmäisistä mieleen pulpahtaa luokkataistelun käsite. Kun luen Marxia nykyajan kysymysten valossa, luokkataistelu merkitsee minulle sitä väistämätöntä taistelua, jota globaaliksi vasemmistoksi kutsumani ihmisryhmä käy. Tähän ryhmään kuuluu ainakin 80 prosenttia maailman väestöstä ja se kamppailee globaalia oikeistoa vastaan, johon kuuluu ehkä 1 prosentti maailman väestöstä. Kamppailua käydään siitä, kumman puolen loput 19 prosenttia valitsee.

Elämme maailmanjärjestelmäkriisin aikaa. Nyt olemassa oleva kapitalistinen järjestelmä ei ole enää elinkelpoinen, mutta kukaan ei tiedä varmaksi mitä sen tilalle tulee. Olen vakuuttunut siitä, että on olemassa kaksi vaihtoehtoa. Toista kutsun ”Davosin hengeksi”. Davosin maailman talousfoorumin päämääränä on järjestelmä, joka säilyttää kapitalismin pahimmat puolet: sosiaaliset hierarkiat, riiston ja ennen kaikkea äärimmäiset varallisuuserot.

Vaihtoehto on järjestelmä, jonka on oltava demokraattisempi ja tasa-arvoisempi. Luokkataistelu on perustavanlaatuinen yritys vaikuttaa siihen, millainen järjestelmä tulee kapitalismin tilalle.

Uusia tulkintoja Marxista

M. M.: Pohdintasi keskiluokasta muistuttaa Antonio Gramscin (1891–1937) ajatusta hegemoniasta, mutta nähdäkseni kyse on ennen kaikkea siitä, kuinka ihmisten enemmistö, mainitsemasi 80 prosenttia, motivoituu osallistumaan politiikkaan. Tämä on erityisen polttava kysymys niin sanotussa globaalissa etelässä, jonne valtaosa maailman väestöstä on keskittynyt. Edistykselliset liikkeet ovat heikentyneet näissä maissa viime vuosikymmenten aikana – huolimatta siitä, että kapitalismin tuottama epätasa-arvoisuus on kasvanut dramaattisesti. Uusliberalistisen globalisaation vastustus on näillä alueilla kanavoitunut uskonnollisen fundamentalismin ja muukalaisvihamielisten puolueiden kannatukseksi. Näemme tämän ilmiön vahvistuvan myös Euroopassa.

Auttaako Marx ymmärtämään tätä uutta tilannetta? Viime aikoina on julkaistu tutkimuksia, joissa on esitetty Marxista sellaisia uusia tulkintoja, jotka saattavat auttaa meitä avaamaan niin sanoakseni uusia kurkistusaukkoja tulevaisuuteen. Nämä uudet tulkinnat paljastavat kirjoittajan, jonka tutkimukset kapitalistisesta yhteiskunnasta eivät rajoitu pelkästään pääoman ja työn väliseen konfliktiin. Marx itse asiassa käytti paljon aikaa tutkiakseen ei-eurooppalaisia yhteiskuntia ja kolonialismin tuhoja kapitalismin reuna-alueilla. Vastaavasti huoli ekologiasta oli keskeisellä sijalla hänen työssään. Tämä kyseenalaistaa sellaiset tulkinnat, joissa sosialismi samastetaan tuotantovoimien kehityksen kanssa.

Lisäksi hän oli kiinnostunut laajalti monista muistakin aiheista, jotka tutkijat usein jättävät huomiotta Marxista puhuessaan. Näitä ovat teknologian tarjoamat mahdollisuudet, nationalismin kritiikki, valtion kontrollista riippumattoman yhteisomistuksen muotojen kehittely ja yksilönvapauden tarve nyky-yhteiskunnassa. Kaikki nämä ovat meidän yhteiskuntamme perustavia kysymyksiä. Nämä ovat sellaisia Marxin ajattelun uusia puolia, joiden ansiosta hänen suosionsa tulee varmasti jatkumaan. Voisitko lisäksi mainita kolme Marxin yleisesti tunnustettua ajatusta, joita olisi tänä päivänä syytä ajatella uudelleen?

I. W.: Marx ensinnäkin selitti meille paremmin kuin kukaan muu sen, ettei kapitalismi ole luonnollinen yhteiskuntajärjestys. Kirjassani Historical Capitalism pyrin väittämään, että kapitalismi on syntynyt historiallisesti, toisin kuin joidenkin poliittisten taloustieteilijöiden epämääräiset ja hämärät ideat antavat ymmärtää. Väitin useaan otteeseen, ettei ole olemassa mitään muuta kuin historiallista kapitalismia. Minulle asia on näin yksinkertainen ja olemme Marxille paljon velkaa.

Toiseksi haluan painottaa ”alkuperäisen kasautumisen” käsitteen tärkeyttä. Se merkitsee maanviljelijöiden maiden pakkoluovuttamista, joka on kapitalismin historiallisena perustana. Marx ymmärsi hyvin, että porvariston herruus perustuu tähän perustavanlaatuiseen prosessiin. Se oli tosiasia kapitalismin alkuaikoina ja sitä tapahtuu edelleen.

Myös ”yksityisomistuksen ja kommunismin” teemaa tulisi pohtia enemmän kuin aikaisemmin on pohdittu. Neuvostojärjestelmässä, etenkin Stalinin aikana, valtio omisti tuotantovälineet, mutta se ei merkinnyt sitä, ettei ihmisiä olisi riistetty tai alistettu. Heitä riistettiin ja alistettiin. Stalinin puhe sosialismista yhdessä maassa ei ollut aiemmin pälkähtänyt kenenkään päähän, ei Marxinkaan.

Se, että valtio omistaa tuotantovälineet on yksi vaihtoehto, mutta tuotantovälineet voivat olla myös osuuskuntien omistuksessa. Mutta meidän on tiedettävä kuka tuottaa ja kuka saa lisäarvon itselleen, jos haluamme perustaa paremman yhteiskunnan. Tämä täytyy organisoida kokonaan toisin kuin kapitalismissa. Tämä on minulle avainkysymys.

Marx eli monien roolien elämän

M. M.: Vuonna 2018 tulee kuluneeksi 200 vuotta Marxin syntymästä ja hänen elämästään kertovia uusia kirjoja ja elokuvia on ilmestynyt. Mitä aikakautta hänen elämästään pidät kaikkein kiinnostavimpana?

I. W.: Marx eli hyvin vaikean elämän. Hän taisteli ankaran köyhyyden kanssa, mutta onnekseen hänellä oli Friedrich Engelsin (1820-1895) kaltainen toveri, joka auttoi häntä selviytymään. Marxin yksityiselämäkään ei ollut helppoa, ja hänen sinnikkyytensä elämäntyönsä toteuttamiseksi, eli kapitalismin ymmärtämiseksi on ihailtavaa. Hän piti tätä elämäntehtävänään.

Marx ei halunnut selittää antiikkia, eikä määritellä sitä, miltä tulevaisuuden sosialismi näyttäisi. Hän ei asettanut itselleen tällaisia päämääriä. Hän halusi ymmärtää kapitalistista maailmaa, jossa hän eli.

M. M.: Koko elämänsä ajan Marx oli myös aktivisti, eikä aikakautensa kamppailuista eristäytynyt tutkija. Aktivisminsa vuoksi hänet ajettiin maanpakoon Ranskasta, Belgiasta ja Saksasta. Hänet pakotettiin maanpakoon Englantiin vuoden 1848 vallankumousten tappion jälkeen. Hän toimi sanomalehtien ja aikakauslehtien hyväksi ja tuki työväenliikettä aina niin paljon kuin pystyi. Myöhemmin, vuodesta 1864 vuoteen 1872, hän toimi Kansainvälisen työväenliiton johtajana. Kyseessä oli ensimmäinen kansainvälinen työväenjärjestö ja 1871 hän puolusti Pariisin kommuunia, historian ensimmäistä sosialistista kokeilua.

I. W.: Tämä pitää paikkansa. On oleellista muistaa Marxin poliittinen taisteluhenki. Kuten hiljattain alleviivasit kirjassasi Workers Unite!, hänellä oli erittäin tärkeä rooli Internationaalissa, järjestössä, jonka jäsenet asuivat kaukana toisistaan aikana jolloin kommunikaatioteknologia oli kehittymätöntä. Myös journalismi oli osa Marxin poliittista aktiivisuutta. Hän toimi journalistina suurimman osan elämäänsä. Se oli tapa kommunikoida suuremman yleisön kanssa. Hän toimi journalistina saadakseen tuloja, mutta näki kirjoituksensa poliittisena toimintana. Hän ei kuvitellut olevansa puolueeton. Hän oli aina poliittisesti sitoutunut journalisti.

Nuoret – lukekaa Marxia

M. M.: Vuonna 2017, Venäjän vallankumouksen 100-vuotisjuhlavuonna jotkut tutkijat palasivat tarkastelemaan sitä, mikä erotti Marxin niistä 1900-luvun valtaapitävistä, jotka pitivät itseään hänen seuraajinaan. Mikä on merkittävin ero Marxin ja heidän välillään?

I. W.: Marxin kirjoitukset ovat valaisevia, paljon terävämpiä ja monipuolisempia kuin jotkut hänen ajatustensa yksinkertaistavat tulkinnat. On aina hyvä muistaa Marxin kuuluisa sutkaus: ”jos tämä on marxismia, on selvää, etten ole marxilainen”. Marx oli aina valmis kohtaamaan todellisuuden sellaisena kuin se on, toisin kuin monet omien näkemystensä dogmaattiset tyrkyttäjät. Marx muutti mieltään usein. Hän jatkuvasti etsi ratkaisuja ajankohtaisiin ongelmiin. Sen takia hän on edelleen erittäin käyttökelpoinen ja hyödyllinen suunnannäyttäjä.

M. M.: Lopuksi: mitä haluaisit sanoa nuoremmille sukupolville, jotka eivät vielä ole kohdanneet Marxia?

I. W.: Ensinnäkin minun on sanottava nuorille ihmisille, että lukekaa häntä. Älkää lukeko hänestä, vaan lukekaa Marxia. Harva lukee Marxia, verrattuna siihen, kuinka moni hänestä puhuu. Tämä pätee myös Adam Smithiin (1723 –1790). Yleisesti ottaen näiden klassikoiden ajatuksista luetaan. Heidän ajattelustaan opitaan toisten ihmisten tekemien esitysten pohjalta. He haluavat säästää aikaa, mutta oikeastaan tämä on pelkkää ajanhukkaa! On luettava kiinnostavia kirjoittajia ja Marx on 1800- ja 1900-lukujen kiinnostavin kirjoittaja. Siitä ei ole epäilystäkään. Kukaan ei vedä vertoja hänelle niiden aiheiden määrässä, joita hän käsitteli, eikä analyysin laadussa. Joten viestini nuorille on, että Marxiin kannattaa ehdottomasti tutustua, mutta sinun on luettava, luettava, luettava hänen kirjoituksiaan. Lue Karl Marxia!

Categories
Past talks

The Late Marx and the Controversy on the Development of Capitalism in Russia

Categories
Past talks

Marx Ja Soumi

Categories
Interviews

Internationaali oli työtätekevien oma liike

NSIMMÄINEN INTERNATIONAALI

Perustettiin Lontoossa syyskuussa 1864, siis 150 vuotta sitten. Suomalaisessa mediassa ei merkki- päivään ole kiinnitetty juurikaan huomio- ta, ei edes vasemmistolehdissä. Hiljaisuus sen tiimoilta lienee taas yksi osoitus tämän päivän vasemmiston heikkoudesta – edes omaan perintöön ei jakseta tarttua siitä op- pimisen ja uusien virikkeiden saamisen tar- koituksessa.

Onneksi Internationaalia on muistettu muualla maailmalla. Italialaissyntyinen, ny- kyisin Torontossa Yorkin yliopistossa vai- kuttava Marx-tutkija Marcello Musto on toimittanut juuri ilmestyneen kirjan The Workers Unite! The International 150 Yea- rs Later (Bloomsbury Academic, 336 sivua). Teokseen on koottu 80 dokumenttia, pää- tös- ja julkilausumaa Kansainvälisen Työ- väenjärjestön – se on Internationaalin vi- rallinen nimitys – toistakymmentä vuotta jatkuneen olemassaolon ajalta.

EI MIKÄÄN YHDEN MIEHEN LUOMUS

Vesa Oittinen: Marcello, sinut tunnetaan Marx-tutkijana. Mutta nyt olet julkaissut Internationaalin 150-vuotispäivän johdos- ta teoksen, jossa Marx näyttää vain piipah- tavan tai ainakin olevan selvästi sivuosassa. Toimittamasi kirja koostuu dokumenteista, julkilausumista ja päätöslausumista, jotka on laadittu kollektiivisesti ja julkaistu koko Internationaalin tai eri työväenjärjestöjen ni- missä. Internationaali ei siis ollutkaan »Mar- xin luomus», kuten usein väitetään?

Marcello Musto: Aivan, vastoin taas yhtä marxismi-leninismin myyttiä, Kansainvä- linen työväenyhdistys (International Wor- king Men’s Association, siis Internationaali) ei ollut »Marxin luomus». Myöhemmät fan- tasiat ovat esittäneet Marxin Internationaa- lin perustajana, mutta hän ei ollut edes St. Martin’s hallissa Lontoossa 28. syyskuuta

Internationaalin perustamismanifesti ja sen väliaikaiset säännöt. Näissä perustavis- sa teksteissä, samoin kuin monissa niiden jälkeen tulevissa, Marx nojautui Internati- onaalin eri tahojen parhaimpiin ajatuksiin samalla kun hän eliminoi ahtaan ammat- tikuntalaiset tai lahkolaiset äänenpainot. Hän kytki taloudellisen ja poliittisen tais- telun tiiviisti toisiinsa ja nosti kansainväli- sen ajattelun ja kansainvälisen toiminnan peruuttamattomiksi valinnoiksi.

JOUKKOLIIKKEET RATKAISEVASSA ROOLISSA

Näin erilaisista aineksista koostuvan järjes- tön ykseyden vaalimisen on täytynyt olla varsin hankalaa?

Totta. Haluan tehdä tämän asian selväk- si. Yhteyden ylläpito kävi ajoittain uuvutta- vaksi, etenkin kun Marxin antikapitalismi ei ollut vallitsevana poliittisena asennoitu- misena järjestössä (vuoteen 1868 saakka – taaskin vastoin myyttiä, joka on ympäröi- nyt Internationaalia vuosikymmenien ajan – sen enemmistö oli hyvin maltillista).

Sen takaaminen, että tuohon aikaan eri olemassa olevat ideologiset tendenssit ja poliittiset virtaukset onnistuisivat pysy- mään saman järjestön puitteissa ja kokoon- tumaan ohjelman ympärille, joka oli varsin kaukana itse kunkin suuntauksen lähtökoh- dista, oli Marxin suursaavutus. Hänen po- liittinen lahjakkuutensa mahdollisti ensi silmäykseltä sovittamattomien yhteenso- vittelun ja takasi sen, että Internationaali ei seurannut monien aikaisempien työväen- järjestöjen nopeaa tietä unohdukseen. Marx oli se, joka antoi Internationaalille selkeän tarkoitusperän, ja Marx myös oli se, joka sai aikaan ei-poissulkevan, mutta kuitenkin lu- jasti luokkapohjaisen poliittisen ohjelman, joka antoi sille kaiken lahkolaisuuden ylit- tävän joukkoluonteen.

Kuten kirjaan laatimassani johdannos- sa korostan, Internationaalin pääneuvoston poliittisena sieluna oli aina Marx: hän luon- nosteli kaikki sen tärkeimmät päätökset ja valmisteli kaikki sen kongressiraportit. Hän oli »mies paikallaan», kuten pääneuvoston saksalainen jäsen Johann Georg Eccarius muotoili. Oli pääasiassa Marxin ansiota, että Internationaali onnistui toteuttamaan teh- täväänsä luoda poliittinen synteesi ja yh- distää eri kansalliset kontekstit yhteisen taistelun projektiksi. Silti Internationaali

Monet ovat työläisten kollektiivisesti laatimia tekstejä. Vajaa puolet on peräisin Marxin ja Engelsin tai molempien yhdessä kynästä, mutta nekin perus tuvat Internationaalin pääneu vostossa käydyille keskusteluille. Alkuperäisdokumenttien äärelle johdattava kirja on kiehtovaa luettavaa osoittaessaan, millaisia olivat työväen omaehtoisen kansainvälisen organisoitumisen ensi askeleet ja millaisia oppimisprosesseja tässä yhteydessä käytiin läpi. Ensimmäisen Internationaalin histo- ria on taas tullut erityisen ajankohtaisek- si nykyisellä globalisaation kaudella, joka monien tutkijoiden mielestä on yllättäväs- tikin samanluonteinen kuin 1800-luvun lopulla vallinnut muutaman vuiosikym- menen pituinen kiihkeän kansainvälisty- misen trendi.

Marcello Musto suostui ystävällisesti an- tamaan Kulttuurivihkoille haastattelun uu- den kirjansa johdosta ja selostamaan sen si- sältöä myös suomalaisille lukijoille. Musto on käynyt Suomessa vuonna 2009, jolloin Karl Marx -seura järjesti Helsingissä kak- sipäiväisen seminaarin Marxin ja Engelsin teosten uuden kriittisen laitoksen (MEGA) tiimoilta. Hänen tässä seminaarissa pitä- mänsä alustus on julkaistu seminaarin poh- jalta toimitetussa kirjassa MEGA-Marx (Vas- tapaino 2011).

»Työtätekevien luokkien vapautumisen täytyy olla työtätekevien luokkien itsensä saavutus.»

1864 pidetyn perustavan koko- uksen järjestäjien joukossa. Sii- nä tilaisuudessa hän oli »mukana mykkänä hahmona puhemiehis- tössä», kuten hän raportoi kir- jeessään ystävälleen Engelsille.1

Internationaali oli paljon enemmän kuin jonkun tietyn yksilön »luomus» – siinäkin ta- pauksessa että tuo yksilö olisi ollut Karl Marx. Se oli laaja yhteiskunnallinen ja poliittinen liike työtäte- kevien luokkien emansipaation puolesta. Ja se oli liike, jonka perussääntö (mikä erotti sen aiemmista järjestöistä) kuului: »työtä- tekevien luokkien vapautumisen täytyy olla työtätekevien luokkien itsensä saavutus». Tätä pointtia emme saa unohtaa!

Mutta, kuten sanoin, Marx esitti vähäis- tä osaa vain Internationaalin perustamisen yhteydessä, ei suinkaan mitä tulee järjestön koko elämänkaareen. Marx oivalsi välittö- mästi ne mahdollisuudet, joita sittemmin kuuluisaksi tulleessa St. Martin’s Hallin kokouksessa piili, ja teki lujasti työtä sen eteen, että uusi järjestö toteuttaisi tehtävän- sä menestyksellisesti. Hänen nimeensä liit- tyneen maineen ansiosta – tosin nytkin vain rajoittuneissa piireissä (Marxin jumalointi on jotain, joka syntyi vasta vuosikymmeniä myöhemmin) – hänet otettiin 34 jäsenes- tä koostuvaan pysyvään komiteaan. Siinä Marx saavutti pian riittävästi luottamusta, jotta hänen tehtäväkseen annettiin laatiaon ensi sijassa tuon ajan työläisten toimin- taa, ei minkään filosofin luomus.

Marxin perustavan panoksen ohella, joka muutti järjestön aluksi maltillisen poliittisen strategian johdonmukaisen antikapitalistiseksi toimintamalliksi, Inter- nationaali myös heijasteli oman aikansa työ- väenliikettä. Internationaalia ei tule nähdä erilaisten keskenään taistelevien lahkolais- ten ryhmittymien aritmeettisena summa- na, ryhmittymien, joista itse kukin yrittäisi tyrkyttää ajatuksiaan koko järjestölle (jos- kin tätä pääsi välillä tapahtumaan, kuten kongressien historiasta näkyy). Työläisten kamppailu esitti suurta osaa Internationaa- lin poliittisen ohjelman määrittelyssä, mikä oli perusedellytys sen sisäisen tasapainon säilyttämiselle.

Muutama esimerkki. Jotkut keskeiset jä- senjärjestöt (enemmistö ranskalaisista ja Saksan sosialidemokraattisen puolueen pe- rustajat) vastustivat alkuaikoina lakon käyt- tämistä taistelukeinona. Mutta vuoden 1866 loppupuolelta alkaen lakot yleistyivät mo- nissa Euroopan maissa. Niiden leviäminen ja niiden avulla saadut työläisille myöntei- set tulokset vakuuttivat kaikki Internatio- naalin eri virtaukset siitä tosiasiasta, että lakot ovat perustava taisteluväline. Niiden miesten ja naisten panos, jotka konkreetti- sesti pysäyttivät kapitalistisen tuotannon puolustaakseen oikeuksiaan ja yhteiskun- nallista oikeudenmukaisuutta, muutti voi- matasapainoa Internationaalissa ja, mikä on vielä tärkeämpää, yhteiskunnassa ko- konaisuutena.

Vastaavanlaisena esimerkkinä voisi viita- ta työväenliikkeen poliittiseen osallistumi- seen. Monet Internationaalin suuntauksista vastustivat sitä. Perusteluna esitettiin, että työläisten tulisi taistella vain sosiaalisten ja taloudellisten parannusten puolesta eikä toimia poliittisella areenalla. On selvää, et- tä Marx myötävaikutti tähän merkittävään askeleeseen, mutta oli Pariisin kommuunin ansiota, että ensin Internationaali ja sitten muukin työväenliike tajusivat, että niiden tulisi luoda pysyviä ja hyvin organisoituja poliittisen järjestäytymisen muotoja voi- dakseen paremmin taistella kapitalismia vastaan.

Näistä kahdesta esimerkistä näkyy, että Internationaalin tärkeät poliittiset käänteet toteutuivat pikemminkin työläisten konk- reettisten joukkoliikkeiden pohjalta kuin eri suuntausten välillä käytyjen puhtaasti ideologisten taistelujen seurauksena.

MARXIN JA INTERNATIONAALIN HEDELMÄLLINEN VUOROVAIKUTUS

Marxilla siis oli kuin olikin oma vahva vai- kutuksensa Internationaaliin. Entä miten hänen käytännön toimintansa järjestössä ja työläisten parissa mielestäsi vaikutti hä- nen teoreettiseen työhönsä? Marxhan laa- ti näihin samoihin aikoihin Pääomaa, jonka ensimmäinen nide ilmestyi 1867.

Mielestäni voimme sanoa, että Interna- tionaalilla oli hyvin myönteinen vaikutus Marxiin, ei vain Marxilla Internationaaliin. Vuosien 1864 ja 1872 välillä, jolloin Marx oli tiiviisti mukana työläisten kamppailuissa, hän sai virikkeitä ajatustensa kehittämi- seen ja usein niiden tarkistamiseen, van- hojen itsestäänselvyyksien kyseenalaista- miseen ja uusien kysymysten esittämiseen. Ennen kaikkea hän sai aihetta kapitalismi- kritiikkinsä terävoittämiseen luonnostele- malla kommunistisen yhteiskunnan yleiset ääriviivat. Ortodoksinen neuvostoaikainen näkemys, jonka mukaan Marx toimi Inter- nationaalissa soveltaen mekaanisesti histo- rian silloiseen vaiheeseen tutkijankammi- ossaan jo valmiiksi takomaansa poliittista teoriaa, on siis täysin todellisuuden vastai- nen.

Tämä on minun kantani. En näe mi- tään ristiriitaa siinä, että Internationaa- lia pidetään sinä mikä se on (suurena jär- jestönä jonka jäsenistö nousi enimmillään 150 000:een) ja annetaan Marxille mikä hä- nelle kuuluu. Päinvastoin, juuri tämä kan- ta tekee myös enemmän oikeutta Marxin älylle.

Voidaanko siis sanoa, että Internationaali oli »kollektiivinen intellektuelli» siinä mie- lessä kuin mitä Gramsci myöhemmin puhui?

Voimme ilman muuta käyttää tätä ilmai- sua. Gramscin »kollektiivisen intellektu- ellin» käsite liittyy tiiviisti 20. vuosisadan poliittiseen puolueeseen. Mutta Internatio- naali on erinomainen esimerkki siitä sitees- tä ja poliittisesta yhteydestä, joka vallitsee joukkojen ja johtavien jäsenten (tässä tapa- uksessa Pääneuvoston) välillä, tai, käyttääk- semme Gramscin omaa ilmaisua, esimerkki »aktiivisesta ja tietoisesta yhteisestä osal- listumisesta», compartecipazione attiva e consapevole. Selvyyden vuoksi täytyy silti todeta, että tämä linkki oli usein heikko, tuon ajan työläisten epävakaan ja häilyvänjärjestäytymisen vuoksi.

USEITA ONNISTUMISIA

Ensimmäinen Internationaali oli kuitenkin olemassa vain suhteellisen lyhyen ajan, vuo- desta 1864 vuoteen 1877. Epäonnistuiko se siis? Vallitseva näkemys on, että se hajosi, koska sen eri suuntausten ja eri kansalli- suuksien välillä esiintyi ratkaisemattomia ristiriitoja.

Internationaalin loppua epäilemättä no- peuttivat poliittiset konfliktit ja myös jotkin sen johtajien väliset henkilökohtaiset kiis- tat. Olisi kuitenkin kovin idealistista histo- riankirjoitusta väittää, että Internationaalin kriisi johtui Marxin ja Bakuninin kiistasta. Pikemminkin on niin, että ympäröivän maa- ilman muutokset tekivät Internationaalista vähemmän tarpeellisen. Työväenliikkeen järjestöjen kasvu ja muuntuminen, kan- sallisvaltioiden voimistuminen Italian ja Saksan yhdistymisen seurauksena, Inter- nationaalin laajeneminen Espanjan ja Ita- lian kaltaisiin maihin ( joissa taloudelliset ja yhteiskunnalliset olot olivat hyvin toisen- laisia kuin Englannissa ja Ranskassa), Parii- sin kommuunia seuranneet vainot – kaikki nämä tekijät yhdessä johtivat siihen, että vanhanmallinen Internationaali ei enää so- veltunut uuteen aikaan.

Kuitenkaan, vastatakseni kysymykse- si alkuosaan, Internationaali ei päätynyt epäonnistumiseen. Päinvastoin: vaikka se oli olemassa vain muutaman vuoden ajan, sen toiminnan ansiosta työläiset kuitenkin kykenivät 1) saavuttamaan selkeämmän kä- sityksen kapitalistisen tuotantotavan me- kanismeista, 2) tulemaan tietoisemmiksi omasta voimastaan, ja 3) kehittämään uu- sia ja pidemmälle vietyjä oikeuksiensa ja etujensa puolesta käytävän taistelun muo- toja. Mielestäni Internationaalin vallanku- mouksellinen sanoma osoittautui erinomai- sen hedelmälliseksi; se tuotti ajan mittaan paljon suurempia tuloksia kuin mihin se ehti olemassaolonsa aikana – tämän takia sen tosiasiallisen elinajan lyhyys ei ole niin tärkeää.

Toinen mielessä pidettävä seikka on minusta se, että huolimatta kaikista vaike- uksista, jotka liittyivät kansallisuuksien, kielien ja poliittisten kulttuurien eroihin, Internationaali onnistui luomaan yhtenäi- syyttä ja yhteistoimintaa monien järjestö- jen ja spontaanien taisteluiden kanssa. Sen suurimpana saavutuksena oli osoittaa luok- kasolidaarisuuden ja kansainvälisen yhteis-

Tämä on totta. Loppuvaiheessa Internationaalin ohjelma
oli johdonmukaisen antikapitalistinen, kun taas vuonna 1875 hyväksytty Gothan ohjelma oli sekava keitos Lassallen ajatuk-
sia ja Wilhelm Liebknechtin rajoittunutta marxismia. Mutta siitä roolista, jota Saksan sosia- lidemokraatit esittivät (tai ehkä on parempi sanoa: eivät esittäneet) Internationaalissa, voidaan todeta pal- jon muutakin.

Saksan yleinen työväenyhdistys – histo- rian ensimmäinen työväenpuolue, joka pe- rustettiin 1863 ja jota johti Lassallen oppilas Johann Baptist von Schweitzer – ei kos- kaan liittynyt Internationaaliin. Tämä puo- lue suhtautui vihamielisesti tradunionis- miin ja mielsi poliittisen toiminnan tiukasti kansallisuusvaltion puitteisiin rajautuvana toimintana. Se pyrki ylläpitämään varsin kyseenalaista vuoropuhelua Otto von Bis- marckin kanssa eikä osoittanut alkuvuo- sinaan juurikaan kiinnostusta Internatio- naalia kohtaan. Sama kiinnostuksen puute oli ominaista Wilhelm Liebknechtille, joka

jäsentä, mutta vain muutama sata näistä liittyivät yksilöinä myös Internationaaliin, vaikka Preussin lainsäädäntö olisi salli- nut tämän. Saksalaisten heikko internationalismi painoi vaaka- kupissa enemmän kuin juridiset tekijät, ja tilanne huononi edel- leen 1870-luvun jälkipuoliskol- la, kun liike uppoutui entistä enemmän sisäisiin asioihinsa.

Entä Bakunin? On väitetty, että Marx ja Engels yrittivät pakkosyöttää Internationaa- lille autoritaarisia ideoita, jotka koskivat sen organisaatiota. Sinä kuitenkin vaikutat arvi- oivan Bakuninin roolia myönteisemmin kuin mitä marxilais-leniniläisessä historiankirjoi- tuksessa oli tapana.

Tuo on anarkistista propagandaa. Jos Internationaalissa esiintyi autoritaarista kulttuuria, niin se oli Bakuninin edusta- maa. Marx, Engels samoin kuin monet muut Internationaalin johtohahmoista (mukaan lukien, tietysti, Bakunin) yrittivät tehdä ide- oistaan vallitsevia. Mutta ei siinä ole mitään outoa. Pariisin kommuunin jälkeen, esimer- kiksi, Marx halusi luoda kestäviä ja hyvitoiminnan ratkaiseva merkitys. Internationaali auttoi työläisiä tajuamaan, ettei työn vapautumiseen päästä yhdessä maassa, vaan että se on yleismaa- ilmallinen hanke. Se myös levitti työläisten joukkoon tietoisuuden siitä, että heidän on saavutettava päämäärä itse, oman järjestäy- tymisensä avulla, sen sijaan että he dele- goisivat tehtävän jollekin toiselle; edelleen – ja tässä Marxin teoreettinen panos oli kes- keinen – että oli olennaista ylittää itse ka- pitalistisen järjestelmän rajat, sillä pelkät parannukset sen puitteissa, vaikka niiden tavoittelu toki on välttämätöntä, eivät pois- taisi riistoa ja sosiaalista epäoikeudenmu- kaisuutta.

SAKSALAISTEN INTERNATIONALISMI OLI HEIKKOA

Laatiessaan Gothan ohjelman arvosteluaan Marx viittasi Internationaalin kokemukseen ja saattoi todeta, että Saksan sosialidemo- kraattien ohjelma oli joissain suhteissa as- kel taaksepäin verrattuna Internationaalin jo saavuttamaan tasoon. Saksalaiset sosialistit olivat saaneet runsaasti vaikutteita Ferdi- nand Lassallelta, kun taas Internationaalis- sa lassallelaisuutta ei juuri näy esiintyneenjohti sittemmin yhdistynyttä Saksan sosia- lidemokraattista työväenpuoluetta, vaikka Liebknecht muuten oli poliittisesti lähel- lä Marxia.

Huolimatta siitä, että Saksassa toimi kaksi työväenliikkeen poliittista järjes- töä, maassa ei oltu kovinkaan innostunei- ta Internationaalista ja vain harvat haki- vat jäsenyyttä. Internationaalin kolmena ensimmäisenä olemassaolovuonna saksa- laiset työväenliikkeen aktiivit eivät kiinnit- täneet sen olemassaoloon huomiota, koska pelkäsivät viranomaisten taholta koituvaa vainoa. Kuvio muuttui jossain määrin vuo- den 1868 jälkeen, kun Internationaalin mai- ne ja saavutukset Euroopassa kasvoivat. Nyt molemmat kilpailevat työväenpuolu- eet yrittivät esiintyä sen saksalaisena haa- rana. Taistelussaan Lassallen kannattajia vastaan Liebknecht yritti käyttää valttikort- tina oman puolueensa läheisyyttä Marxin kantoihin, mutta Saksan sosialidemokraat- tisen työväenpuolueen kytkentä Interna- tionaaliin oli silti enemmän muodollinen (»puhtaan platoninen», kuten Engels totesi) kuin tosiasiallinen, ja sekä aineellinen että ideologinen panostus Internationaaliin oli minimaalista. Puolueen perustamista seu- ranneena vuonna siihen liittyi yli »Marx sai työläisten kamppailuissa virikkeitä ajatustensa kehittämiseen ja usein niiden tarkistamiseen.»

organisoituja poliittisen järjestäytymisen muotoja jokaisessa maassa missä Interna- tionaali oli edustettuna, koska hän katsoi et- tä kamppailun olisi laajettava talouden pii- ristä politiikkaan (valtaa piti vallata, jotta päästäisiin paremmin taistelemaan kapi- talismia vastaan), eikä siksi, että hän olisi ajatellut autoritaarisesti!

Toisaalta, ei voi sanoa etteikö Bakunin olisi ollut sosialisti. Vaikka hän Proudho- nin tavoin vastusti peräänantamattomas- ti kaikkia poliittisen auktoriteetin muotoja, etenkin valtiovaltaa, olisi
aivan väärin panna hänet samaan joukkoon mutualistien2 kanssa.
Siinä missä mutualistit, joilla oli paljon painoarvoa Internationaa-
lin varhaisvuosina, olivat pidättyneet kaikesta poliittisesta toimin-
nasta, autonomistit taas taistelivat »yhteiskunnallisen vallankumouksen poli- tiikan, porvarillisen politiikan ja valtion tu- hoamisen» puolesta. Ei saa unohtaa, että he kuuluivat Internationaalin vallankumouk- sellisten osatekijöiden joukkoon ja että he esittivät kiinnostavaa kritiikkiä kysymyksis- sä, jotka liittyivät poliittiseen valtaan, valti- oon ja byrokratiaan.

ON JÄLLEEN AIKA KÄÄNTÄÄ TRENDI

Aika, jolloin Internationaali oli aktiivinen, oli samalla globalisaation aikaa mittakaavas- sa, jota ei ennen ollut nähty. Tänään eläm- me samantapaista vaihetta, yhä kiihtyvine globalisoitumisprosesseineen, mutta meillä ei enää ole Internationaalia… Eikö mielestäsi ole edelleenkin tarvetta tällaiselle järjestöl- le? Vai onko pääoman vallan vastarinnalle nykyisin avautunut muunlaisia mahdolli- suuksia ja keinoja?

Internationaalin 150. vuosipäivä toteu- tuu itse asiassa varsin erilaisessa konteks- tissa kuin mitä sen toiminta-aika oli. Työn maailma on kokenut koko aikakautta lei- maavan tappion ja on keskellä syvää kriisiä. Lähes kaikkialla maailmassa vallinneen pit- kän uusliberaalisen politiikan kauden seu- rauksena se systeemi, jota vastaan työläiset taistelivat ja josta he saivat tärkeitä voittoja, on palannut samalla kun sen riistoluonne on entisestään vahvistunut. Työläisten oi- keuksia vastaan on hyökätty jo usean vuo- sikymmenen ajan. Tämä on pakottanut työ- väenjärjestöt etsimään uusia etenemisen teitä, yhteistyön ja solidaarisuuden mahdollisuuksia jotka jälleen pystyisivät haas- tamaan globalisoituneen pääoman suunnat- toman mahdin. Kuten ennenkin, työläisten on opittava tuntemaan, miten muuntaa lu- kumääräinen voimansa ja sitoutumisensa taisteluun voimaksi, joka pystyisi takaa- maan heille perustavia sosiaalisia ja talou- dellisia etuja. Internationaalin opetukset voivat auttaa trendin kääntämisessä, joskin järjestäytymisen poliittisia muotoja täytyy osin ajatella uusiksi. Emmehän voi vain sel-

Toisaalta, vaikka kapitalistinen globa- lisaatio on heikentänyt työväenliikettä, se on myös monin tavoin avannut uusia väyliä. Kommunikaation mahdollisuus on kasva- nut, ja se saattaa helpottaa työläisten kan- sainvälistä yhteistoimintaa ja solidaari- suutta. Kapitalismin tuoreen krisiin myötä – joka on entisestäänkin kärjistänyt työn ja pääoman välejä – Lontoossa 1864 peruste- tun järjestön perintö on uudelleen osoittau- tunut merkittäväksi, ja sen opetukset ovat tänään ajankohtaisempia kuin koskaan. laisenaan ottaa käyttöön 150 vuot.

»Oli ta sitten olleita malleja olennaista Viimeisten 25 vuoden aikana ylittää on toteutunut sarja merkittäviä kapitalistisen poliittisia ja taloudellisia kään- järjestelmän teitä: neuvostoblokin romahdus; rajat.» ympäristökysymysten nousu kes- kiöön; globalisaation tuottamat so- siaaliset haasteet; ja yksi kapitalis- min historian suurimmista talouskriiseistä, joka YK:n alaisen Kansainvälisen työjärjes- tön (ILO) tietojen mukaan on vuodesta 2008 alkaen lisännyt 27 miljoonaa maailman työttömien kokonaismäärään, mikä nyt on yli 200 miljoonaa. Edelleen, työmark- kinoiden »uudistukset» (sana »uudistus» on ajan myötä menettänyt edistyksellisen sisältönsä) ovat vuosi vuodelta lisänneet »joustavuutta» ja helpottaneet työläisten irtisanomista. »Uudistukset» ovat tuotta- neet syvempää epätasa-arvoisuutta, eivät väitettyjä parannuksia työoloihin. Nykyi- nen tilanne monissa Euroopan maissa hä- lyttävine työttömyyslukuineen on kuvaav esimerkki tästä epäonnistumisesta.

Vaikka näin on, niin viimeaikaiset, eri puolilla maailmaa vaikuttaneet globaalit protestiliikkeet ovat toistaiseksi rajoittu- neet esittämään hyvin yleisluontoisia vaati- muksia sosiaalisen tasa-arvon puolesta. Ne eivät ole paneutuneet riittävästi työn maail- man uusiin ongelmiin ja siinä tapahtunei- siin radikaaleihin muutoksiin. Itse asiassa vielä vähän aikaa sitten monet kirjoittajat esittivät teesin, että näköpiirissä olisi »työn loppuminen». Tuloksena on ollut, että työ, joka 20. vuosisadalla esitti keskeisen toimi- jan osaa, on kasvavassa määrin muuttunut heikoksi ja toissijaiseksi vaikuttajaksi. Am- mattiliittojen on entistä vaikeampi edustaa ja organisoida nuorempia tai maahanmuut- tajataustaisia työläisiä yhä joustavammilla työmarkkinoilla, missä työpaikat ovat epä- varmoja ja enenevässä määrin vailla oikeudellista suojaa.

Categories
Journal Articles

Mies Paikallaan – Marx Internationaalin Aikana

I. Ensiaskeleet
28. syyskuuta 1864 parisen tuhatta työmiestä täytti St. Martin’s Hallin Lontoon ydinkeskustassa.
He olivat saapuneet kokoukseen, jonka englantilaiset ammattiyhdistysjohtajat ja pieni joukko mannereurooppalaisia työläisiä olivat kutsuneet koolle. Ennakkoilmoituksissa oli puhuttu ”Pariisin työmiesten organisoimasta valtuuskunnasta”, joka antaisi ”vastauksensa englantilaisten veljiensä julkilausumaan ja esittäisi suunnitelman kansojen keskinäisen ymmärryksen edistämiseksi.” [3]
Hankkeen järjestäjät eivät ennakoineet eivätkä olisi voineet aavistaakaan, mitä tästä pian seurasi. Heidän ajatuksenaan oli perustaa kansainvälinen foorumi, jossa voitaisiin tarkastella tärkeimpiä työläisiin vaikuttavia ongelmia ja keskustella niistä, mutta aikeena ei varsinaisesti ollut perustaa ammattiyhdistysliikettä ja työväenluokan poliittista toimintaa koordinoivaa järjestöä. Vastaavasti heidän ideologiansa perusaineksina olivat pikemmin yleiset eettiset ja humanitaariset tekijät, kuten kansojen välinen veljeys tai maailmanrauhan tärkeys, kuin luokkakonflikti ja selvät poliittiset päämärät. Näiden rajoitusten vuoksi tapaaminen St. Martin’s Hallissa olisi saattanut jäädä ainoastaan yhdeksi aikakauden epämääräisistä demokraattisista aloitteista, joka ei olisi johtanut mihinkään. Todellisuudessa se kuitenkin synnytti kaikkien työväenliikkeen organisaatioiden esikuvan, jonka sekä reformistit että vallankumoukselliset jatkossa ottaisivat viitepisteekseen: syntyi Kansainvälinen työväenliitto [4] eli ”Ensimmäinen internationaali”.
Valtaapitävässä luokassa uutiset internationaalin perustamisesta herättivät kauhua. Heitä puistatti ajatus, että myös työläiset halusivat esiintyä aktiivisina toimijoina historiassa. Useat hallitukset ottivat tavoitteekseen internationaalin tuhoamisen, ja ne hätyyttivät sitä kaikilla käytössään olevilla keinoilla.
Internationaalin perustaneet työväenjärjestöt olivat jokseenkin sekalainen seurakunta. Keskeinen voimatekijä oli brittiläinen ammattiyhdistysliike. Lähes kaikki sen johtajat olivat reformisteja ja enimmäkseen kiinnostuneita taloudellisista kysymyksistä. He kamppailivat parantaakseen työläisten olosuhteita mutta eivät kyseenalaistaneet kapitalismia. He kuitenkin pitivät internationaalia välineenä, joka saattaisi edistää heidän asiaansa estämällä työvoiman tuonnin ulkomailta lakkojen aikana.
Toinen järjestön merkittävä vaikuttaja olivat mutualistit, jotka olivat pitkään vallinneet Ranskassa mutta olleet vahvoja myös Belgiassa ja ranskankielisessä Sveitsissä. Pierre-Joseph Proudhonin (1809–1865) teorioihin nojaten he vastustivat kaikkea työväenluokan osallistumista politiikkaan ja lakkoja kamppailun aseena. Lisäksi heidän kantansa naisten emansipaatioon oli konservatiivinen. He kannattivat federaatioihin perustuvaa osuustoiminnallista järjestelmää ja väittivät, että kapitalismia voitaisiin muuttaa takaamalla kaikille yhtäläinen mahdollisuus lainansaantiin. Niinpä heitä voidaan viime kädessä kutsua internationaalin oikeaksi siiveksi.
Nämä kaksi ryhmää muodostivat yhdessä internationaalin määrällisen enemmistön. Lisäksi oli myös muita, eriluonteisia ryhmiä. Kolmanneksi tärkein ryhmä olivat kommunistit, jotka olivat ryhmittyneet Karl Marxin (1818–1883) hahmon ympärille. He toimivat pienissä ryhmittymissä, joiden vaikutus rajoittui ennen kaikkea muutamiin saksalaisiin ja sveitsiläisiin kaupunkeihin sekä Lontooseen. He olivat antikapitalisteja: he vastustivat vallitsevaa tuotantotapaa ja katsoivat, että sen kumoamiseksi on välttämätöntä toimia poliittisesti.
Perustamisensa aikaan internationaalin riveihin kuului myös tahoja, joilla ei ollut mitään tekemistä sosialistisen perinteen kanssa, kuten tiettyjä epämääräisesti demokraattisten ajatusten innostamia itäeurooppalaisten pakolaisten ryhmiä. Näiden joukossa oli Giuseppe Mazzinin [5] (1805–1872) seuraajia, jonka luokkarajat ylittävä aate suuntautui pääasiassa kansallisiin vaatimuksiin. He katsoivat internationaalin olevan hyödyksi, kun esitetään yleisiä vaatimuksia alistettujen kansojen vapautuksen puolesta.
Asiaa mutkistaa vielä se, että jotkut ranskalaiset, belgialaiset ja sveitsiläiset työläisryhmät toivat internationaaliin monenmoisia sekavia teorioita, joista osa oli hengeltään utopistisia.
Kaikki nämä ryhmät jättivät jälkensä syntyvään internationaaliin. Ammattiyhdistyksistä, poliittisesta toiminnasta ja erilaisista kulttuuripiireistä hankitut kokemukset yhdistyivät monimutkaiseksi kudelmaksi. Oli vaivalloinen tehtävä rakentaa yleiset puitteet ja pitää näin laaja organisaatio koossa, edes periaatteeltaan liittona. Vielä silloinkin, kun yhteisestä ohjelmasta oli sovittu, jokainen suuntaus vaikutti (joskus yhteisestä linjauksesta poikkeavalla tavalla) paikallisostossa, jossa se oli enemmistönä.
Marxin suuri saavutus oli varmistaa näiden suuntauksien yhteiselo samassa organisaatiossa, jonka ohjelma oli kaukana kunkin tahon alkuperäisestä lähestymistavasta. Poliittisten kykyjensä ansiosta hän onnistui yhdistämään yhteensovittamattomilta näyttäneet ainekset ja varmistamaan, ettei internationaali vaipunut aikaisempien työväenyhdistysten tapaan nopeasti unholaan [6] . Nimenomaan Marx antoi internationaalille selvän tarkoituksen. Juuri hän onnistui myös muotoilemaan poliittisen ohjelman, joka ei sulkenut ketään ulos, mutta oli silti tiukasti luokkakantainen ja siksi hahmottui lahkolaisuudet ylittäväksi yhteiseksi ohjelmaksi. Internationaalin pääneuvoston poliittinen sielu oli aina Marx: hän luonnosteli sen tärkeimmät ratkaisut ja valmisteli kaikki sen kongressiraportit (lukuun ottamatta Lausannen kongressia vuonna 1867, jolloin Pääoman oikovedokset veivät kaiken hänen aikansa). Hän oli ”mies paikallaan”, kuten saksalainen työväenjohtaja Johann Georg Eccarius [7] (1818–1889) kerran sanoi [8] .
Yhtenäisyyden ylläpitäminen oli välillä työlästä, etenkin kun Marxin antikapitalismi ei koskaan ollut järjestössä johtava poliittinen kanta. Marxin ajattelusta tuli kuitenkin ennen pitkää vallitseva oppi osittain hänen oman sinnikkyytensä ja osittain ajoittaisten välirikkojen vuoksi. Työläisten mobilisaatioiden luonne, Pariisin kommuunin järjestelmänvastainen haaste, näin suuren ja monimutkaisen organisaation koossapitämisen ennen näkemätön tehtävä, jatkuva väittely toisten työväenliikkeen suuntausten kanssa erilaisista teoreettisista ja poliittisista kysymyksistä: kaikki nämä tekijät pakottivat Marxin ylittämään pelkän poliittisen taloustieteen, johon hän oli täysin uppoutunut 1848 vallankumouksen tappion ja edistyksellisimpien voimien heikkenemisen jälkeen. Monesti hän sai aihetta kehitellä ja joskus muuttaa ajatuksiaan, altistaa vanhat itsestäänselvyydet keskustelulle ja kysyä itseltään uusia kysymyksiä sekä erityisesti terävöittää kapitalismikritiikkiään hahmottelemalla kommunistisen yhteiskunnan pääpiirteitä. Ortodoksisen neuvostomarxilaisen tulkinnan mukaan internationaalissa Marx mekaanisesti sovelsi tiettyyn historian vaiheeseen poliittista teoriaansa, jonka hän oli ennakolta kehittänyt tutkimuksissaan. Tämä tulkinta Marxin roolista internationaalissa ei lainkaan pidä paikkaansa. [9]

II. Mutualistien tappio
Neljän vuoden ajan mutualistit olivat internationaalin maltillisin siipi. Enemmistön muodostaneet brittiläiset ammattiliitot eivät yhtyneet Marxin antikapitalismiin, mutteivät myöskään kyenneet vaikuttamaan järjestön käytäntöihin yhtä vahvasti kuin Proudhonin seuraajat.
Ranskalaisen anarkistin teorioiden pohjalta mutualistit esittivät, että työläisten taloudellinen vapautuminen saavutettaisiin perustamalla osuuskuntia ja keskitetty kansanpankki. He suhtautuivat peräänantamattoman vihamielisesti valtion interventioihin kaikilla alueilla, joten he vastustivat maan ja tuotantovälineiden sosialisointia samoin kuin lakon käyttämistä aseena. Vuonna 1868 internationaalissa oli yhä useita ryhmiä, jotka leimasivat tämän kamppailun keinon vahingolliseksi ja talouden vastaiseksi. Lìegen osaston lakkoraportti oli tässä suhteessa kuvaava: ”Lakko on taistelua. Sen vuoksi se lisää kansan ja porvariston välillä kuplivaa vihaa, erottaa yhä kauemmaksi toisistaan kaksi luokkaa, joiden tulisi sekoittua ja yhdistyä toistensa kanssa.” [10] Ero pääneuvoston kantoihin ja väitteisiin olisi tuskin voinut olla suurempi.
Marxilla oli epäilemättä keskeinen asema pitkässä kamppailussa Proudhonin vaikutusta vastaan internationaalissa. Työläiset itse olivat kuitenkin jo sivuuttamassa proudhonistisia oppeja. Ennen kaikkea lakkojen yleistyminen vakuutti mutualistit käsitystensä virheellisyydestä. Proletariaatin kamppailut osoittivat, että lakko oli välttämätön sekä nykyisten olosuhteiden välittömäksi parantamiseksi että luokkatietoisuuden vahvistamiseksi, mikä oli olennaista tulevaisuuden yhteiskunnan rakentamisessa. Tavalliset miehet ja naiset pysäyttivät kapitalistisen tuotannon vaatiakseen oikeuksiaan ja sosiaalista oikeudenmukaisuutta. Tämä muutti voimatasapainoa internationaalissa ja, mikä vieläkin tärkempää, koko yhteiskunnassa. Pariisin pronssityöläiset, Rouenin ja Lyonin kutojat ja Saint-Étiennen hiilikaivostyöläiset vakuuttivat internationaalin ranskalaisjohtajat maan ja teollisuuden sosialisoinnin tarpeesta voimakkaammin kuin mikään teoreettinen keskustelu. Ja nimenomaan työväenliike osoitti vastoin Proudhonin näkemyksiä, ettei sosioekonomista kysymystä voinut irrottaa poliittisesta kysymyksestä. [11]
Lopullisesti mutualistien siivet katkaisi 6.–13. syyskuuta 1868 pidetty Brysselin kongressi. Edustajia oli 99 ja he tulivat Ranskasta, Britanniasta, Sveitsistä, Saksasta, Espanjasta ja Belgiasta. Kohokohta oli, kun kokous hyväksyi De Paepen [12] ehdotuksen tuotantovälineiden sosialisoimisesta. Tämä oli ratkaiseva askel sille, että sosialismin taloudellinen perusta määriteltiin suuren kansainvälisen järjestön ohjelmassa, ei enää ainoastaan yksittäisten intellektuellien kirjoituksissa. [13]
Internationaalin kollektivistinen käänne alkoi Brysselin kongressissa, mutta seuraavana vuonna 5.–12. syyskuuta järjestetty Baselin kongressi vakiinnutti sen ja hävitti proudhonismin jopa kotimaastaan Ranskasta. Tällä kertaa kongressissa oli 78 edustajaa. Osallistujia oli Ranskan, Sveitsin, Saksan, Britannian ja Belgian lisäksi myös Espanjasta, Italiasta ja Itävallasta, yksi edustaja myös Yhdysvaltojen kansallisesta ammattiliitosta. Tämä oli selvä osoitus järjestön laajentumisesta.
Brysselin kongressin maaomaisuutta koskevat päätöslauselmat vahvistettiin 54 edustajan äänestäessä puolesta, neljän äänestäessä vastaan ja kolmentoista edustajan äänestäessä tyhjää. Yksitoista Ranskan edustajaa hyväksyi uuden tekstin, jossa julistettiin, ”että yhteiskunnalla on oikeus lakkauttaa maan yksityisomistus ja tehdä siitä yhteisön omaisuutta” [14] . Baselin jälkeen Ranskan internationaali ei ollut enää mutualistinen.
Baselin kongressi oli kiinnostava myös siksi, että Mihail Bakunin osallistui siihen edustajana. Hävittyään kilpailun Rauhan ja vapauden liigan johtajuudesta Bakunin oli perustanut Sosialistisen demokratian kansainvälisen allianssin syyskuussa 1868 Genevessä, ja joulukuussa hän oli hakenut internationaalin jäsenyyttä. Vuotta myöhemmin Bakuninin ajatukset alkoivat levitä useissa kaupungeissa, etenkin Etelä-Euroopassa ja hyvin pian Espanjassa.

III. Internationaali ja Pariisin kommuuni
Syyskuussa 1870 internationaali valmisteli viidettä kongressiaan. Alkujaan se oli kaavailtu pidettäväksi Pariisissa, mutta Ranskan ja Preussin välisen sodan puhjettua 19. heinäkuuta 1870 kongressi oli pakko peruuttaa.
Kun Saksa oli voittanut Sedanissa ja Bonaparte oli pidätetty, 4. syyskuuta 1870 Ranskassa julistettiin kolmas tasavalta. Seuraavan vuoden tammikuussa päättyi Pariisin neljä kuukautta kestänyt piiritys, kun Ranska hyväksyi Bismarckin ehdot. Seurannut aselepo mahdollisti vaalien pitämisen ja Adolphe Thiersin (1797–1877) nimittämisen tasavallan presidentiksi suuren legitimistisen ja orleanistisen enemmistön tuella. Pääkaupungissa edistykselliset tasavaltalaiset voimat kuitenkin putsasivat pöydän ja kansa osoitti laajasti tyytymättömyyttään. Kun näköpiirissä oli hallitus, joka halusi riisua kaupungin aseista ja torjua kaikki sosiaaliset uudistukset, pariisilaiset kääntyivät Thiersiä vastaan ja 18. maaliskuuta pantiin alulle ensimmäinen merkittävä poliittinen tapahtuma työväenliikkeen historiassa: Pariisin kommuuni.
Vaikka Bakunin oli yllyttänyt työläisiä muuttamaan isänmaallisen sodan vallankumoukselliseksi, Lontoon pääneuvosto päätti aluksi olla ottamatta kantaa. Kiihkeä kommuunin voiton julistaminen olisi saattanut herättää katteettomia odotuksia työläisissä ympäri Euroopan ja aiheuttaa lopulta lannistumista ja epäluottamusta. Sen vuoksi Marx päätti vaieta toistaiseksi ja pysyi muutaman viikon poissa pääneuvoston kokouksista. Hänen synkät aavistuksensa osoittautuivat liiankin perustelluiksi, ja hieman yli kaksi kuukautta julistamisensa jälkeen toukokuun 28. päivänä Pariisin kommuuni kukistettiin verisesti. Kaksi päivää myöhemmin Marx ilmestyi jälleen pääneuvoston kokoukseen mukanaan käsikirjoitus ”Kansalaissota Ranskassa” [15] . Tekstillä oli valtava merkitys seuraavien viikkojen aikana, suurempi kuin yhdelläkään toisella työväenliikkeen asiakirjalla 1800-luvulla.
Versailles’n joukkojen vyöryttyä Pariisiin toukokuun 21.–28. päivän välisen ”verisen viikon” aikana noin kymmenentuhatta kommunardia tapettiin taisteluissa tai teloitettiin umpimähkäisesti. Joukkosurma oli Ranskan historian verisin. Lisäksi vangittiin vähintäänkin 43 000 ihmistä, joista 13 500 tuomittiin kuolemaan, vankeuteen tai pakkotyöhön tai karkoitettin (useat kaukaiseen Uuden-Kaledonian siirtokuntaan). 7 000 ihmistä onnistui pakenemaan ja saamaan turvapaikan Englannista, Belgiasta tai Sveitsistä. Euroopan konservatiivi- ja liberaalilehdistö viimeisteli Thiersin sotilaiden työn syyttämällä kommunardeja kammottavista rikoksista ja toitottamalla ”sivilisaation” voittoa työläisten röyhkeästä kapinasta. Tästä edespäin internationaali oli myrskyn silmässä, syytettynä jokaisesta mahdollisesta vallitsevaa järjestystä vastaan suunnatusta teosta. Marx pohdiskeli happaman ironisesti: ”Kun Chicagossa roihusi suurpalo, lennättimet ympäri maailman julistivat sen internationaalin pirulliseksi tempuksi. On todella ihmeellistä, ettei Karibiaa tuhonnutta hurrikaania pidetty sen riivaamana.” [16]
Marxin piti käyttää päiväkausia vastatakseen sekä itsensä että internationaalin panetteluun lehdistössä. Hän kirjoitti olevansa ”tällä hetkellä Lontoon parjatuin ja uhkailluin mies” [17] .
Vaikka Pariisi tukahdutettiin väkivalloin ja muualla Euroopassa seurasi mustamaalauksen sekä hallitusten harjoittaman sorron aalto, internationaalista tuli kommuunin seurauksena vahvempi ja tunnetumpi. Kapitalistit ja keskiluokka näkivät sen uhkana vallitsevalle järjestykselle, mutta työläisissä se ruokki toivoa maailmasta vailla riistoa ja epäoikeudenmukaisuutta. [18] Kapinallinen Pariisi vahvisti työväenliikettä, suuntasi sen omaksumaan radikaalimpia kantoja ja voimisti taistelutahtoa. Kokemus osoitti, että vallankumous oli mahdollinen ja että päämääränä voisi ja pitäisi olla täysin kapitalistisesta yhteiskunnasta eroavan yhteiskunnan rakentaminen. Lisäksi se osoitti, että tämän saavuttaakseen työläisten tulisi luoda kestäviä ja hyvin järjestäytyneitä poliittisen yhdistymisen muotoja. [19]

IV.ƒ Lontoon vuoden 1871 konferenssi
Internationaalin edellisestä kongressista oli kulunut kaksi vuotta, mutta uutta ei vallitsevissa olosuhteissa voitu järjestää. Sen vuoksi pääneuvosto päätti järjestää konferenssin Lontoossa 17.–23. syyskuuta. Läsnä oli 22 edustajaa Britanniasta (myös Irlanti oli ensimmäistä kertaa edustettuna), Belgiasta, Sveitsistä ja Espanjasta; lisäksi paikalla olivat ranskalaiset maanpakolaiset. Vaikka tapahtumasta pyrittiin tekemään niin edustuksellinen kuin mahdollista, se oli itse asiassa lähempänä laajennettua pääneuvoston kokousta.
Marx oli julistanut etukäteen, että konferenssi omistettaisiin ”yksinomaan kysymyksille organisaatiosta ja menettelytavoista” ja teoreettiset kysymykset jätettäisiin sivuun [20] . Ensimmäisessä istunnossa hän selitti:
”Pääneuvosto on kutsunut koolle konferenssin sopiakseen eri maiden edustajien kanssa toimenpiteistä, jotka ovat tarpeellisia järjestöä useista eri maista lähestyvien vaarojen vuoksi, sekä askeleista kohti uuden tilanteen vaatimuksia vastaavaa organisaatiota. Toiseksi vastatakseen hallituksille, jotka väsymättä työskentelevät tuhotakseen liiton kaikin käytettävissään olevin keinoin. Ja viimeksi ratkaistakseen Sveitsin kiistan lopullisesti.” [21]
Marx keskitti kaiken voimansa näihin ensisijaisiin päämääriin: internationaalin uudelleen organisointiin, sen puolustamiseen vihamielisten voimien hyökkäyksiltä ja Bakuninin kasvavan vaikutuksen hillitsemiseen. Kongressin ylivoimaisesti aktiivisimpana edustajana Marx piti jopa 102 puheenvuoroa, torppasi ehdotukset, jotka eivät sopineet hänen suunnitelmiinsa ja taivutteli puolelleen ne, jotka eivät vielä olleet vakuuttuneet. [22] Lontoon kokoontuminen vahvisti hänen asemaansa järjestössä. Hän ei ollut enää pelkästään organisaation poliittisen linjan muodostava ajattelija, vaan myös yksi sen taistelutahtoisimmista ja kyvykkäimmistä militanteista.
Konferenssi muistettaisiin myöhemmin tärkeimmästä päätöksestään eli Vaillantin [23] päätöslauselman numero IX hyväksymisestä. Blanquistien jäljelle jääneet joukot olivat liittyneet internationaaliin kommuunin lakattua olemasta [24] . Heidän johtajansa esitti, että organisaatio pitäisi muuttaa pääneuvoston johtamaksi keskitetyksi ja kurinalaiseksi puolueeksi. Huolimatta joistakin erimielisyyksistä – erityisesti blanquistien kannasta, jonka mukaan vallankumouksen läpiviemiseen riittäisi tiiviisti organisoitu taistelijoiden ydinjoukko – Marx ei epäröinyt liittoutua Vaillantin ryhmän kanssa. Tavoitteena ei ollut ainoastaan vahvistaa internationaalissa vaikuttanutta bakunistisen anarkismin vastaista oppositiota. Ennen kaikkea hän tavoitteli laajempaa yhteisymmärrystä muutoksista, joita pidettiin välttämättömänä luokkataistelun uudessa vaiheessa.
Niinpä Lontoon päätöslauselmassa julistettiin, että
”työväenluokka ei voi toimia omistavan luokan joukkovoimaa vastaan luokkana muuten kuin järjestäytymällä poliittiseksi puolueeksi, erilaisena ja vastakkaisena kaikille omistavien luokkien muodostamille vanhoille puolueille; että työväenluokan järjestäytyminen poliittiseksi puolueeksi on välttämätöntä, jotta varmistettaisiin yhteiskunnalisen vallankumouksen voitto ja sen lopullinen päämäärä – luokkien hävittäminen; ja että voimien yhteenliittäminen, johon työväenluokka on jo vaikuttanut taloudellisilla kamppailuillaan, toimisi samalla vipusimena sen kamppailuissa maanomistajien ja kapitalistien poliittista valtaa vastaan.”
Johtopäätös oli selvä: työväenluokan ”taloudellinen liike ja sen poliittinen toiminta ovat erottamattomat”. [25]
Geneven kongressi vuonna 1866 oli vakiinnuttanut ammattiliittojen merkityksen, mutta Lontoon konferenssi 1871 keskitti katseensa työväenluokan toiseen keskeiseen välineeseen: poliittiseen puolueeseen. On kuitenkin painotettava, että tämä käsitettiin paljon laajemmin kuin 1900-luvulla. Marxin käsitys tulee sen vuoksi erottaa blanquistien näkemyksestä, jonka kanssa hän myöhemmin otti avoimesti yhteen. Samoin tulee erottaa se Leninin kannasta, jonka lokakuun vallankumouksen jälkeiset kommunistiset järjestöt omaksuivat [26] .
Marx katsoi, että työväenluokan vapautuminen on pitkä ja vaivalloinen prosessi. Näkemys on teoriassa ja käytännössä täysin päinvastainen kuin Sergei Netšajevin [27] (1847–1882) kanta Vallankumouksellisen katekismuksessa, jonka ajamat salaseurat Lontoon edustajat tuomitsivat, mutta joita Bakunin intohimoisesti kannatti.
Vain neljä edustajaa vastusti päätöslauselma IX:ää Lontoon konferenssissa ja vaati sen sijaan ”abstentionistista” politiikasta pidättäytymistä, mutta Marxin voitto osoittautui lyhytikäiseksi. Pyrkimys muodostaa jokaiseen maahan jotain poliittisen puolueen kaltaista ja myöntää laajemmat oikeudet pääneuvostolle vaikuttivat rajusti internationaalin sisäisiin asioihin. Se ei ollut valmis siirtymään niin nopeasti joustavasta toimintatavasta poliittisesti yhtenäiseen organisaatiomalliin. [28]
Marx oli vakuuttunut, että käytännössä kaikki tärkeimmät federaatiot ja paikallisosastot kannattaisivat konferenssin päätöslauselmia, mutta hänen oli pian arvioitava asia uudelleen. Marraskuun 12. päivänä Juran federaatio kutsui koolle kongressin pieneen Sonvilierin kuntaan, ja vaikkei Bakunin kyennyt osallistumaan, Juran federaatio julistautui virallisesti internationaalin sisäiseksi oppositioksi.
Juran federaatio oli Bakuninin keskeinen toimintakenttä, eikä sen kanta tullut yllätyksenä. Marx oli kuitenkin todennäköisesti yllättynyt, kun merkkejä levottomuudesta ja jopa kapinasta pääneuvoston poliittista linjaa vastaan alkoi ilmetä toisaalla. Lontoossa tehdyt ratkaisut tuomittiin paikallisen poliittisen autonomian oikeuttamattomina loukkauksina useissa eri maissa.
Pääneuvostoa vastustanut oppositio oli monihahmoinen, ja toisinaan vastustuksen motiivi oli henkilökohtainen. Oppositiota piti koossa erikoinen kemia, mikä teki internationaalin johtamisesta entistäkin vaikeampaa. Vaikka Bakuninin teorioita ihailtiin joissakin maissa ja vaikka Guillaume [29] kykeni yhdistämään eri oppositioryhmiä, merkittävin ”työväenluokan poliittisen toiminnan” päätöstä vastaan sotiva tekijä oli ilmapiiri, joka oli vastaan Marxin ehdottamaa laadullista edistysaskelta. Vaikka muutoksen väitettiin hyödyttävän kaikkia, monet pitivät Lontoon käännettä röyhkeänä väliintulona. Bakuniniin liitetyn ryhmän lisäksi myös suurin osa federaatioista ja paikallisyhdistyksistä piti autonomian periaatetta ja organisaation erilaisia näkökantoja yhtenä internationaalin kulmakivistä. Marxin virhearvio kiihdytti järjestön kriisiytymistä. [30]

V. Internationaalin kriisi
Viimeinen taisto koitti loppukesästä 1872. Internationaalin onnistui jälleen kokoontua edellisvuosien järkyttävien tapahtumien jälkeen: Ranskan ja Preussin välinen sota, Pariisin kommuunia seurannut sortotoimien aalto, lukuisat sisäiset yhteenotot. Internationaalin viidenteen kongressiin Haagissa 2.–7. syyskuuta osallistui 65 valtuutettua kaikkiaan 14 maasta. Edustus oli taatusti kattavin koko internationaalin historiassa.
Tapahtuman tärkeys kannusti Marxia osallistumaan henkilökohtaisesti, Engels seuranaan [31] . Haagin kokouksen tärkein ratkaisu oli päätöslauselman numero IX sisällyttäminen järjestön sääntöihin uutena pykälänä 7a. Poliittisesta kamppailusta oli tullut välttämätön työkalu yhteiskunnan muuttamiseksi, sillä ”maan ja pääoman herrat tulevat aina käyttämään poliittisia etuoikeuksiaan taloudellisten monopoliensa säilyttämiseksi ja työn orjuuttamiseksi. Sen vuoksi poliittisen vallan haltuunottamisesta on tullut työväenluokan todellinen tehtävä.” [32]
Internationaali oli nyt merkittävästi erilainen kuin perustamisensa aikaan. Radikaalidemokraatit olivat lähteneet ajauduttuaan marginaaliin, mutualistit oli voitettu ja moni oli vaihtanut kantaansa. Reformistit eivät enää olleet enemmistö (paitsi Britanniassa), antikapitalismista oli tullut koko liiton ja lisäksi hiljattain muodostuneiden suuntausten, kuten anarkokollektivistien, poliittinen linja. Vaikka internationaalin olemassaolon aikana koettu nousukausi oli tehnyt olosuhteista joissakin tapauksissa hieman siedettävämmät, työläiset käsittivät nyt, ettei todellinen muutos tapahtuisi liennytyksin vaan ainoastaan lopettamalla riisto. Lisäksi heidän kamppailunsa perustui nyt heidän taustaryhmittymiensä aloitteiden sijaan entistä enemmän heidän omiin aineellisiin tarpeisiinsa.
Myös laajemmin katsottuna tilanne oli muuttunut radikaalisti. Saksan yhdistyminen 1871 vahvisti alkaneeksi uuden aikakauden, jolloin kansallisvaltiosta tuli poliittisen, oikeudellisen ja alueellisen identiteetin määrittäjä. Tämä kehitys kyseenalaisti ylikansallisen järjestön, joka rahoitti toimintansa jokaiselta maalta perittävillä jäsenmaksuilla ja edellytti näiden luopuvan merkittävästä osasta poliittista vaikutusvaltaansa. Samalla kasvavat erot kansallisten liikkeiden ja organisaatioiden välillä tekivät pääneuvostolle vaikeaksi kaikkien vaatimukset tyydyttävän poliittisen synteesin muodostamisen. On totta, että internationaali oli alusta saakka koostunut rykelmästä ammattiliittoja ja poliittisia yhdistyksiä, joita ei ollut helppo yhdistää. Niiden edustamien poliittisten sitoumusten ja näkemysten kirjo oli siten myös poikkeuksellisen laaja. Vuoteen 1872 mennessä liiton eri osapuolet olivat selvillä ja ne olivat entistä paremmin järjestäytyneitä, aivan kuten työväenluokka kamppailussaan yleisemminkin. Brittiläisten ammattiliittojen laillistaminen oli liittänyt ne virallisesti osaksi kansallista politiikkaa; internationaalin Belgian federaatio oli laajalle levinnyt organisaatio, jonka keskusjohto kykeni antamaan itsenäisen teoreettisen panoksensa; Saksassa oli kaksi työväenpuoluetta, (Saksan) sosiaalidemokraattinen työväenpuolue ja (Saksan) yleinen työväenliitto, joilla molemmilla oli edustus parlamentissa [33] ; ranskalaiset työläiset Lyonista Pariisiin, olivat jo yrittäneet ”rynnäköidä taivasta vastaan” [34] ; ja Espanjan liitto oli laajentunut jo lähes joukkoliikkeeksi. Samankaltaisia muutoksia oli tapahtunut myös muissa maissa.
Internationaalin alkuperäinen kokoonpano ja sen alkuperäinen tehtäväkin olivat vanhentuneet. Nyt ei ollut enää tarvetta valmistautua lakkoihin tai järjestää niille euroopanlaajuista tukea. Ei myöskään ollut tarvetta järjestää ammattiliittojen hyödyllisyyttä tai maan ja tuotantovälineiden sosialisoimista käsitteleviä kongresseja. Tällaiset aiheet olivat nyt osa koko järjestön yhteistä perintöä. Pariisin kommuunin jälkeen työväenliikkeen todellinen haaste oli ollut vallankumouksellinen: kuinka järjestäytyä kapitalistisen tuotantotavan lakkauttamiseksi ja porvarillisen maailman instituutioiden kukistamiseksi. Kysymys ei ollut enää vallitsevan yhteiskunnan uudistamisesta vaan uuden rakentamisesta.
Haagin kongressissa ankaraa kiistelyä seurasi sarja äänestyksiä, mukaan luettuna Bakuninin erottaminen ja pääneuvoston siirto Lontoosta New Yorkiin. Tämä ratkaisu heijasteli Marxin näkemystä, jonka mukaan oli parempi luopua internationaalista kuin nähdä sen päätyvän nurkkakuntaisena järjestönä vastustajien käsiin. Pääneuvoston siirto New Yorkiin johtaisi takuulla internationaalin tuhoon, joka oli määrättömästi parempi vaihtoehto kuin kuluttava sarja toinen toistaan seuraavia sisäisiä kamppailuja.
Vaikka monet ovat niin väittäneet, ei ole kuitenkaan uskottavaa, että pääsyy internationaalin rapautumiseen oli sen kahden suuntauksen (tai jopa kahden miehen, Marxin ja Bakuninin) välinen konflikti, olivat he kuinka merkittäviä hyvänsä. Pikemminkin maailma internationaalin ympärillä muuttui ja teki internationaalista tarpeettoman. Työväenliikkeen organisaatioiden kasvu ja muutos, kansallisvaltioiden vahvistuminen Saksan ja Italian yhdistyttyä, internationaalin laajentuminen esimerkiksi Espanjaan tai Italiaan (joissa taloudelliset ja yhteiskunnalliset olosuhteet olivat varsin erilaiset kuin Britanniassa tai Ranskassa), brittiläisen ammattiyhdistysliikkeen ajautuminen entistä maltillisemmille linjoille, Pariisin kommuunia seuranneet sortotoimet: kaikki nämä syyt yhdessä tekivät internationaalin alkuperäisestä kokoonpanosta uuteen aikaan soveltumattoman.
Tätä taustaa vasten ja liikkeen yhtenäisyyttä hajottavien taipumusten edelleen vaikuttaessa myös internationaalin ja sen keulahahmojen elinkaarella oli luonnollisesti osuutensa. Esimerkiksi Lontoon konferenssi oli kaukana Marxin haaveilemasta pelastavasta tapahtumasta. Päinvastoin joustamattomat menettelytavat pahensivat kriisiä entisestään, koska vallitsevia tuntoja ei osattu lukea eikä Bakuninin ja hänen ryhmittymänsä vahvistumista osattu ehkäistä kaukonäköisesti. [35] Marx saavutti Pyrrhoksen voiton: yrittäessään ratkaista sisäiset konfliktit hän päätyi vahvistamaan niitä. Joka tapauksessa Lontoon päätökset vain nopeuttivat kehityskulkuja, jotka olivat jo käynnissä ja joiden suuntaa oli mahdotonta enää muuttaa.
Kaikkien näiden historiallisten ja organisatoristen näkökohtien lisäksi päähenkilöömme liittyy myös muita tärkeitä seikkoja. Kuten Marx oli muistuttanut Lontoon konferenssin osallistujia sen istunnossa vuonna 1871: ”neuvoston tehtävästä oli tullut suunnaton, sillä se oli velvoitettu käsittelemään sekä yleisiä että kansallisia kysymyksiä” [36] . Se ei ollut enää vuoden 1864 pikkuruinen organisaatio, joka astelee vuoroon englantilaisen ja vuoroon ranskalaisen jalkansa varassa; se oli nyt läsnä kaikissa Euroopan maissa, joista jokaisella oli erityiset ongelmansa ja ominaispiirteensä. Organisaatiota hajottivat kaikkialla sisäiset konfliktit, mutta lisäksi myös poliittisen synteesin muodostamisesta tuli pääneuvostolle entistä vaivalloisempi tehtävä kommunardipakolaisten saavuttua Lontooseen uusien huoliensa ja moninaisten ideoidensa kanssa.
Marx oli äärimmäisen väsynyt toimittuaan internationaalissa kahdeksan vuoden ajan hellittämättä. Hän päätti omistaa seuraavat vuotensa yritykselle saattaa Pääoma loppuun tietoisena siitä, että työväestön joukot olivat puolustuskannalla Pariisin kommuunin kärsimän tappion jälkeen. Kommuunin tappio oli tuolloin hänelle kaikkein olennaisin tosiasia. Ylittäessään Pohjanmeren matkalla Hollantiin hänen täytyi aavistaa, että tulossa oli hänen viimeinen suuri kamppailunsa.
Marx oli muuttunut St. Martin’s Hallin vuoden 1864 ensimmäisen kokouksen puhumattomasta hahmosta koko internationaalin johtajaksi, jonka aseman tunnustivat niin kongressiedustajat kuin laajempikin yleisö. Vaikka internationaali taatusti oli Marxille paljosta kiitollisuudenvelassa, myös se oli puolestaan muuttanut hänen elämänsä. Ennen järjestön perustamista Marx oli tunnettu vain pienissä poliittisten aktivistien piireissä. Pariisin kommuunin jälkeen, mutta luonnollisesti myös hänen magnum opuksensa ilmestyttyä vuonna 1867, hänen maineensa oli levinnyt Euroopan maiden vallankumouksellisten piirissä niin, että lehdistö viittasi häneen ”punaisen terrorin tohtorina”. Hänen velvollisuutensa internationaalissa saivat Marxin osallistumaan lukuisiin taloudellisiin ja poliittisiin kamppailuihin. Ne yllyttivät häntä edelleen pohtimaan kommunismia ja rikastuttivat syvällisesti koko antikapitalistista teoriaansa.

VI. Marx vastaan Bakunin
Kahden leirin välinen taistelu raivosi Haagin kongressia seuraavien kuukausien ajan, mutta se keskittyi vallitseviin teoreettisiin ja ideologisiin eroihin vain satunnaisesti. Marx päätyi usein karrikoimaan Bakuninin näkemyksiä ja nimitti häntä ”luokkasopuilun” [class equalization] [37] tai ykskantaan politiikasta pidättäytymisen puolestapuhujaksi. Venäläinen anarkisti, joka ei ollut vastustajansa veroinen teoreetikko, pitäytyi puolestaan mieluummin henkilökohtaisissa syytöksissä ja loukkauksissa.
Vaikka Bakunin jakoi Proudhonin kanssa leppymättömän poliittisten auktoriteettien vastaisuuden, etenkin sen välittömästi valtiollisessa muodossa, olisi väärin samastaa hänet mutualisteihin. Mutualistit olivat tosiasiassa pidättäytyneet kaikesta poliittisesta toiminnasta, mikä rasitti merkittävästi internationaalia sen alkuvuosina. Autonomian periaatetta kannattavat anarkistit puolestaan kamppailivat ”yhteiskunnallisen vallankumouksen, porvarillisen politiikan ja valtion tuhoamisen” puolesta, kuten Guillaume painotti yhdessä viimeisimmistä puheenvuoroistaan Haagin kongressissa [38] . On huomattava, että autonomit kuuluivat internationaalin vallankumouksellisiin voimiin ja että heidän kriittinen panoksensa poliittisen vallan, valtion ja byrokratian kysymyksiin on kiinnostava.
Kuinka negatiivinen politiikka, jonka autonomit näkivät ainoana mahdollisena toimintatapana, sitten erosi sentralistien ajamasta positiivisesta politiikasta? Saint-Imierissä 15.–16. syyskuuta 1872 järjestetyssä kansainvälisessä kongressissa [39] Italian federaatio teki esityksen, johon osallistui myös muita, Haagista palaavia edustajia. Esityksessä sanotaan, että ”kaikki poliittinen järjestäytyminen voi olla vain vallan organisointia yhden luokan hyväksi ja joukkojen tappioksi. Jos proletariaatti pyrkisi anastamaan vallan itselleen, siitä itsestään tulisi valtaapitävä ja riistävä luokka.” Siksi ”kaiken poliittisen vallan lakkauttaminen on proletariaatin ensimmäinen tehtävä” ja ”tällaisen tuhotyön toteuttamiseksi perustetut, niin sanotusti väliaikaiset vallankumoukselliset poliittisen vallan organisaatiot olisivat edelleen petkutusta ja olisivat yhtä vaarallisia proletariaatille kuin olemassaoleville hallituksillekin.” [40]
Vaikka osapuolet olivat samaa mieltä luokkien ja valtion poliittisen vallan hävittämisen tarpeellisuudesta sosialistisessa yhteiskunnassa, he olivat perustavanlaatuisesti eri mieltä ratkaisevan tärkeistä kysymyksistä, kuten toimintatavoista ja yhteiskunnallisista voimista, jotka kykenisivät toteuttamaan muutoksen. Marxille vallankumouksen subjekti par excellence oli erityinen luokka, teollisuusproletariaatti, kun taas Bakunin kääntyi ”suuren rahvaan joukon” eli niin sanotun ”ryysyköyhälistön” puoleen. Se oli lähes kokonaan ”säästynyt porvarillisen sivilisaation saastuttavalta vaikutukselta ja kantoi sisäisessä olemuksessaan ja pyrkimyksissään kaikkia yhteiselämän välttämättömyyksiä ja kärsimyksiä, kaikkia tulevaisuuden sosialismin siemeniä”. [41] Kommunisti Marx oli oppinut, että yhteiskunnallinen muutos edellytti erityisiä historiallisia olosuhteita, tehokasta organisaatiota ja massojen luokkatietoisuuden pitkäjänteistä kehittymistä. Anarkisti Bakunin oli vakuuttunut siitä, että tavallisten ihmisten, niin sanotun rahvaan, vaistot olivat ”sekä vankkumattomat että oikeutetut”, itsessään riittävät ”pannakseen toimeen ja voittaakseen yhteiskunnallisen vallankumouksen”. [42]
Toinen erimielisyys koski keinoja toteuttaa sosialismi. Suuri osa Bakuninin militantista toiminnasta koostui pienten, enimmäkseen intellektuellien muodostamien ”salaseurojen” perustamisesta (tai perustamisen haaveilemisesta): ”vallankumouksellinen yleisesikunta muodostuu omistautuneista, tarmokkaista, älykkäistä yksilöistä, ennen kaikkea kansan vilpittömistä ystävistä”, jotka valmistelevat kansannousun ja toteuttavat vallankumouksen [43] . Marx puolestaan uskoi työväenluokan vapauttavan itse itsensä ja oli vakuuttunut, että salaseurat olivat ristiriidassa ”proletariaatin liikkeen kehityksen kanssa. Työläisten sivistämisen sijaan ne alistavat heidät autoritäärisille, mystisille säännöille, jotka rajoittavat heidän itsenäisyyttään ja johdattavat heidän tietoisuutensa väärään suuntaan” [44] . Venäläinen maanpakolainen vastusti kaikkea työväenluokan poliittista toimintaa, jonka välittömänä päämääränä ei ollut vallankumous, mutta vakituisesti Lontoossa asuva ei-minkään-maan kansalainen ei halveksinut liikkeitä, jotka tavoittelivat yhteiskunnallisia uudistuksia ja osittaisia päämääriä. Marx pysyi täysin vakuuttuneena siitä, että tällaiset liikkeet vahvistaisivat työväenluokkaa sen kamppailussa kapitalistisen tuotantotavan ylittämiseksi, eivät niinkään sopeuttaisi työväenluokkaa järjestelmään.

VII. Uusi internationaali
Myöhempinä vuosikymmeninä marxistit voittivat poliittisen kamppailun anarkisteja vastaan, työväenliike omaksui sosialistisen ohjelman, laajentui koko Eurooppaan ja rakensi uusia ylikansallisen yhteistyön mahdollistavia rakenteita. Nimet edustivat jatkuvuutta (Toinen internationaali vuosina 1889–1916, Kolmas internationaali vuodesta 1919 vuoteen 1943), mutta lisäksi kaikki nämä järjestöt myös viittasivat jatkuvasti Ensimmäisen internationaalin arvoihin ja oppeihin. Niinpä sen vallankumouksellinen viesti osoittautui harvinaisen hedelmälliseksi ja tuotti myöhemmin vielä merkittävämpiä tuloksia kuin sen toiminnan aikana.
Internationaali auttoi työläisiä ymmärtämään, ettei työn vapautusta voinut saavuttaa yhdessä maassa, vaan päämäärä oli globaali. Se myös levitti työläisten joukossa tietoisuutta siitä, että heidän oli saavutettava tämä päämärä itse. He itse pystyivät järjestäytymään, tehtävää ei tarvinnut delegoida kenellekään toiselle. Lisäksi oli olennaista ylittää kapitalistinen tuotantotapa ja palkkatyö, sillä parannukset vallitsevaan järjestelmään eivät vielä poista riippuvaisuutta työnantajien harvainvallasta, vaikka niiden toteuttaminen onkin välttämätöntä. Marxin teoreettinen panos oli perustavan tärkeä tämän tiedostamiseksi.

 

Translated by Paula Rauhala

 

Viitteet & Kirjallisuus
[1] Marcello Musto (s. 1976) toimii sosiologian apulaisprofessorina Yorkin yliopistossa Torontossa. Musto on toimittanut internationaalista vasta ilmestyneen teoksen Workers Unite! The International 150 Years Later. Bloomsbury, New York & London 2014. Hänen aiemmin toimittamistaan teoksista, ks. erit. Karl Marx’s ’Grundrisse’. Routledge, London 2008; Marx for Today. Routledge, London 2012. Muston Marxia ja marxismia käsitteleviä kirjoja ja artikkeleita on julkaistu ympäri maailman 16 eri kielellä. Ks. lisää Andrei Maidanski & Vesa Oittinen, Toinen Marx – Marcello Muston haastattelu. niin & näin 3/11, 117–121. – Suom. huom.
[2] Artikkeli perustuu pitempään katsaukseen internationaalin historiaan, ks. Marcello Musto, Introduction. Teoksessa Workers Unite! The International 150 Years After. Bloomsbury, New York & London 2014, 1–68. – Suom. huom.
[3] David Rjazanov, Zur Geschichte der Ersten Internationale. Marx-Engels Archiv. Osa I. Marx-Engels-Archiv Verlagsgesellschaft, Frankfurt/M. 1925, 171.
[4] International Working Men’s Association. – Suom. huom.
[5] Giuseppe Mazzini (1805–1872) kuului Italian kansallisen vapautusliikkeen johtajiin. – Suom. huom.
[6] Ks. Henry Collins & Chimen Abramsky, Karl Marx and the British Labour Movement. MacMillan, London 1965, 34.
[7] Johann Georg Eccarius (1818­–1889), työläinen ja journalisti. Maanpaossa Lontoossa. Oikeamielisten liiton ja sittemmin Kommunistien liiton jäsen. – Suom. huom.
[8] Johann Georg Eccarius Karl Marxille 12.10 1864. Marx-Engels-Gesamtausgabe (MEGA2). III/13. Akademie, Berlin 2002, 10.
[9] Vrt. Maximilien Rubel, Marx critique du marxisme. Payot, Paris 1974, 41: ”Vain mytologian tai jopa mystifioinnin tarve voi saada heidät näkemään tässä [poliittisessa ohjelmassa] ’marxismin’ tuloksen, eli täysin toteutuneen opin, jonka kaikkitietävät aivot ovat antaneet ylhäältä päin yhteiskunnallista patenttiratkaisua kaipaavien ihmisten muodottomalle ja kykenemättömälle joukolle.”
[10] Cassian Maréchal, Report of the Liège Section. Teoksessa La première Internationale. Osa I. Toim. Henri Burgelin, Knut Langfeldt & Miklós Molnar. Droz, Genève 1962, 268. Jatkossa PI.
[11] Ks. Jacques Freymond, Introduction. Teoksessa PI. Osa I, xiv.
[12] César De Paepe (1841–1890) kuului Belgian työväenpuolueen perustajiin. – Suom. huom.
[13] Ks. Musto 2014, document 3.
[14] PI. Osa II, 74.
[15] Karl Marx, Kansalaissota Ranskassa (Der Bürgerkrieg in Frankreich, 1871). Valitut teokset kuudessa osassa. Osa 3. Edistys, Moskva 1978, 413–501.
[16] Karl Marx, Report of the General Council to the Fifth Annual Congress of the International. Teoksesssa The General Council of the First International. Vol. I–V. Toim. Marxismin-leninismin instituutti. Progress, Moskva 1962–68, 461. Jatkossa GC.
[17] Marx Ludwig Kugelmannille 18. kesäkuuta 1871. Teoksesssa Karl Marx – Friedrich Engels, Collected Works. Vol. 44. Progress, Moskva 1989, 157. Jatkossa MECW.
[18] Ks. Georges Haupt, L’internazionale socialista dalla Comune a Lenin. Einaudi, Torino 1978, 28.
[19] Sama, 93–95.
[20] Karl Marx, 15. elokuuta 1871. Teoksessa GC. Vol. IV, 259.
[21] Karl Marx, 17. syyskuuta 1871. Teoksessa PI. Osa II, 152.
[22] Ks. Miklós Molnár, Le déclin de la première internationale. Droz, Genève 1963, 127.
[23] Édouard-Marie Vaillant (1840–1915) oli ranskalainen blanquisti, joka toimi pääneuvoston jäsenenä 1871–1872. – Suom. huom.
[24] Ranskalainen Loius Auguste Blanqui (1805–1881) oli vallankumouksellinen ja utopistikommunisti, joka oli vangittuna Pariisin kommuunin aikaan. – Suom. huom.
[25] Ks. Musto 2014, document 74.
[26] 1870-luvun alkuvuosina työväenliike oli järjestäytynyt poliittiseksi puolueeksi vain Saksassa. Niinpä sekä Marxin että Bakuninin seuraajat käyttivät käsitettä ’puolue’ hyvin sekavasti. Jopa Marx käytti termiä hämärällä tavalla. Rubelin (1974,183) mukaan Marxille ”puolueen käsite […] vastaa luokan käsitettä”. Lopulta on hyvä painottaa, että internationaalin vuosien 1871–1872 yhteenotto ei keskittynyt poliittisen puolueen perustamiseen (ilmaus, jota käytetään vain kahdesti Lontoon konferenssissa ja viisi kertaa Haagin kongressissa) vaan pikemminkin ”adjektiivin poliittinen […] käyttöön” (Sama, 84).
[27] Sergei Gennadijevitš Netšajev (1847–1882), venäläinen salaliittolaisvallankumouksellinen. – Suom. huom.
[28] Ks. Jacques Freymond & Miklós Molnár, The Rise and Fall of the First International. Teoksessa The Revolutionary Internationals, 1864–1943. Toim. Milorad M. Drachkovitch. Stanford University Press, Stanford 1966, 3–35 (27).
[29] James Guillaume (1844–1916), sveitsiläinen opettaja ja bakunisti. Erotettiin internationaalista 1872 Haagin kongressissa. – Suom. huom.
[30] Freymond & Molnár 1966, 27–28.
[31] Ks. Karl Marx Ludwig Kugelmannille, 29. heinäkuuta 1872. Teoksessa MECW. Vol. 44, 413. Marx huomautti, että kongressi olisi ”elämän ja kuoleman kysymys internationaalille; ja ennen kuin eroan haluan ainakin suojella sitä hajottavilta elementeiltä”.
[32] Musto 2014, document 65. Vrt. vanha suomennos: ”Koska maa- ja pääomamagnaatit käyttävät aina poliittisia etuoikeuksiaan taloudellisten monopoliensa puolustamiseen ja ikuistamiseen sekä työn orjuuttamiseen, poliittisen vallan valtaamisesta on tullut proletariaatin suuri velvollisuus.” Karl Marx & Friedrich Engels, Haagin yleisen kongressin päätöslauselmista 2.–7. syyskuuta 1872. Teoksessa Valitut teokset kuudessa osassa. Osa 3. Edistys, Moskva 1978, 559. – Suom. huom.
[33] Vuonna 1869 August Bebelin (1840– 1913) ja Wilhelm Liebknechtin (1826–1900) aloitteesta perustettu Die Sozialdemokratische Arbeiterpartei (SDAP) kilpaili Ferdinand Lassallen (1825–1864) 1863 perustaman Allgemeiner Deutscher Arbeiter-Vereinin (ADAV) kanssa. – Suom. huom.
[34] Musto viitaa Marxin kirjeeseen Kugelmannille 12. huhtikuuta 1871. ”Verrattakoon näitä taivasta vastaan rynnäköiviä pariisilaisia saksalais-preussilaiseen Pyhän Rooman valtakunnan taivaanorjiin kaikkine vedenpaisumusaikaisine naamiohuveineen, joista haiskahtaa kasarmille, kirkolle, turvejunkkerihengelle ja ennenkaikkea filisterimäisyydelle.” Karl Marx & Friedrich Engels, Kirjeitä. Suom. Timo Koste & Vesa Oittinen. Edistys, Moskva 1976, 266. – Suom. huom.
[35] Molnár 1963, 144.
[36] Karl Marx, 22. syyskuuta 1872. Teoksessa PI. Osa II, 217.
[37] Väite perustui vuoden 1869 Kansainvälisen sosialistisen demokratian allianssin ohjelman periaatteisiin.
[38] Musto 2014, document 76.
[39] Anarkistisen internationaalin perustamiskokous. – Suom. huom.
[40] Musto 2014, document 78.
[41] Mihail Bakunin, The International and Karl Marx (1872). Teoksessa Bakunin on Anarchy. Toim. & käänt. Sam Dolgoff. Alfred A. Knopf, New York 1972, 286–307 (294).
[42] Sama, 294–5.
[43] Mihail Bakunin, Programme and Purpose of the Revolutionary Organization of International Brothers. Teoksessa Michael Bakunin. Selected Writings. Toim. Arthur Lehning. Käänt. Steven Cox & Olive Stevens. Jonathan Cape, London 1973, 155.
[44] Karl Marx, Record of Marx’s Speech on Secret Societies. Teoksessa MECW. Vol. 22, 621.

Categories
Interviews

Toinen Marx

Hyvä Marcello, olet julkaisuissasi pyrkinyt tuomaan esiin sen uuden tilanteen, jossa Marx-tutkimus nykyisin on MEGA-2 julkaisuhankkeen edettyä puoliväliin ja tuotua päivänvaloon suuren määrän aiemmin tuntematonta Marxin ja Engelsin käsikirjoitusjäämistöä. Voiko mielestäsi sanoa, että tämä uusi aineisto mullistaa tähänastiset käsityksemme Marxista ja marxismista?

Olen monta vuotta tehnyt töitä Marx-Engels-Gesamtausgaben (MEGA-2:n) parissa ja koettanut kiinnittää mahdollisimman paljon huomiota Marxin kirjoituksiin liittyviin uusiin filologisiin löytöihin. Tämä koskee sekä jo tunnettuja mutta tähän asti epäasianmukaisesti editoituja tekstejä että aiemmin julkaisemattomia aineistoja, kuten Pääoman esitöitä tai Marxin koostamia otevihkoja, joita viime vuosina on julkaistu. Nämä aineistot – ottaakseni vain yhden esimerkin – ovat tuoneet päivänvaloon sen, että Engelsin teki Marxin magnum opukseen tuhansittain toimituksellisia muutoksia ja osoittaneet, että Pääoman toinen ja kolmas osa eivät suinkaan tarjoa loppuun saakka vietyä taloudellista teoriaa, vaan koostuvat suurelta osin vielä keskeneräisistä kehitelmistä.

Omat henkilökohtaiset kokemukseni antavat osaltaan esimakua siitä vaikutuksesta, joka MEGA-2:n editiolla saattaa olla Marx-tutkijoihin. Kun tein esitöitä väitöskirjaani varten Berliinin-Brandenburgin tiedeakatemiassa – MEGA:n päätoimitus sijaitsee siellä – ja myöhemmin Amsterdamin Kansainvälisessä sosiaalihistorian instituutissa (IISC), jossa säilytetään kahta kolmasosaa Marxin käsikirjoituksista (loppukolmannes on Moskovassa sijaiotsevassa Yhteiskuntapoliittisen historian valtionarkistossa), niin näihin aineistoihin perehtyminen sekä rikastutti että monissa suhteissa myös muutti aiempaa Marx-tulkintaani.

Tästä huolimatta en koskaan ole kokenut, toisin kuin jotkut muut Marx-tutkijat, mitään ”löytämisen draamaa”. Jo vuonna 1968 Martin Nicolaus julkaisi New Left Reviewissä huomiota herättäneen artikkelinsa The Unknown Marx, joka myöhemmin päätyi englanninkielisen Grundrisse -käännöksen esipuheeksi,[1] ja siitä lähtien ovat monet kirjoittajat puhuneet ”tuntemattomasta Marxista”. Vuosituhannen vaihteessa esimerkiksi ilmestyi kaksi tämän nimistä teosta, joista toisen oli laatinut tunnettu latinalaisamerikkalainen tutkija Enrique Dussel,[2] toisen japanilainen professori Takahisa Oishi.[3] Mutta itse en yhdy niihin, jotka etenkin viime aikoina ovat mielestäni liiaksikin korostaneet Marxin aiemmin julkaisemattomien aineistojen merkitystä. En näet usko, että Grundrissen jälkeen enää löytyy toista yhtä merkittävää käsikirjoitussikermää, joka voisi muuttaa käsitystämme Marxista niin paljon, että puhe ”tuntemattomasta Marxista ” olisi paikallaan. Tarkempaa valaistusta tähän kysymykseen saa toimittamastani Grundrisseen liittyvästä artikkelikokoelmasta, joka ilmestyi kolmisen vuotta sitten.[4]

Mutta silti MEGA-2:ssa julkaistut uudet käsikirjoitukset ovat mahdollistaneet Marxin ajattelun tärkeiden kehitysvaiheiden rekonstruktion, joskin toistaiseksi vasta harvat tutkijat ovat tarttuneet tilaisuuteen. Otetaan esimerkiksi Marxin suorittama poliittisen taloustieteen kritiikki: suurin osa tämän aihepiirin tutkijoista on huomioinut vain tietyt vaiheet Marxin kehityksessä, usein hypäten vuoden 1844 Taloudellis-filosofisista käsikirjoituksista suoraan vuosien 1857—58 Grundrisseen, näistä taas Pääoman ensimmäiseen osaan (1867). Parhaassa tapauksessa on korkeintaan huomioitu 1847 laadittu Filosofian kurjuus näiden lisäksi. Nykyisin tilanne on, kiitos MEGA-2:n, muuttunut, ainakin vakavien Marx-tutkijoiden kohdalla. Uusien aineistojen pohjalta on mahdollista rekonstruoida Marxin politekonomian kritiikin kaikki vaiheet ja luoda näin tyhjentävämpi ja myös vähemmän ideologisesti värittynyt kuva Marxin ajattelun kehkeytymisestä kuin mitä aiemmin oli tarjolla. Tämä lienee varsin tärkeää ja hyödyllistä niiden kannalta, jotka tänä päivänä ovat kiinnostuneita Marxin ideoiden käytöstä maailman ymmärtämiseksi, kritisoimiseksi ja muuttamiseksi.

Jos pitäisi yhteen ilmaisuun tiivistää MEGA-2:n avaamat mahdollisuudet, niin sanoisin että tämä editio antaa meille tutkimuksellisen perustan lukea ”uutta Marxia”. Enkä näin sanoessani tietenkään tarkoita jotain vanhaa klassikkoa, jolla ei olisi mitään tekemistä politiikan ja luokkataistelun kannalta, vaan kirjoittajaa, joka on melkoisen kaukana siitä, jonka töitä siteerattiin raamatunlauseiden tavoin Neuvostoliitossa ja muissa ”reaalisosialismin” maissa.

Mitä Marxin ajatuksia hänen seuraajansa mielestäsi ovat aivan erityisesti väärintulkinneet tai olleet ymmärtämättä? Esimerkiksi johdannossasi toimittamaasi artikkelikokoelmaan Sulle tracce di un fantasma (Roma, Manifestolibri 2005) arvostelet Plehanovia ja hänen kantaansa, että marxismi pitäisi nähdä ”kokonaisvaltaisena maailmankatsomuksena”.

Plehanov ja monet muutkin hänen jälkeensä tulleet marxistit syyllistyivät jäykän yhteiskuntaa ja historiaa koskevan näkemyksen tuottamiseen. Plehanovin ajatuksilla oli paljon kantavuutta venäläisten vallankumouksellisten parissa – eikä vain venäläisten, sillä hänellä oli melkoinen kansainvälinen maine. Minusta tällä käsityksellä, joka perustui asioita yksinkertaistavalle monismille, missä taloudellinen kehitys nähtiin ratkaisevaksi muun yhteiskunnallisen muutoksen kannalta, oli vain vähän yhteistä Marxin omnien ajatusten kanssa. Plehanovin tulkinta heijastaa hänen aikansa kulttuuri-ilmapiiriä, missä positivismi ja determinismi esittivät huomattavaa osaa.

Pääoman kolmannen osan esitöissä Marx kirjoitti, että hänen aikomuksenaan on esittää ”kapitalistisen tuotantotavan organisaatio ideaalisessa keskiverrossaan”, siis täydellisimmässä ja yleisimmässä muodossaan. En siis yritä väittää, että Marx ei olisi lainkaan ollut kiinnostunut ”kokonaisvaltaisesta maailmankatsomuksesta” tai ettei hän halunnut olla systemaattinen ajattelija, jos haluamme käyttää tätä jälkimmäistä ilmaisua. Olen yrittänyt esittää, että Marxin yleistykset olivat luonteeltaan hyvin erilaisia kuin Plehanovin tekemät, tai, ottaaksemme vielä ikävämmän esimerkin, ”dialektisen materialismin” nimellä kulkevan luunkovan monismin tulkinnat.

Niin tai näin, luettelosta niistä Marxin ajatuksista, joita jotkut hänen ”seuraajansa” tai aateperintönsä vaalijat ovat käsittäneet epäasianmukaisesti tai täysin väärin, tulisi pitkä. Marxin ajatuksia on kytketty perustelemaan satunnaisia poliittisia välttämättömyyksiä ja ne ovat tämän taklia usein saaneet huonon kaiun. Vaikka Marxin teoria on kriittistä, sitä on lettu kuin dogmikokoelmaa. Nämä Marxin seuraajat eivät ole välittäneet hänen varoituksistaan, ettei kannata ”laatia reseptejä tulevaisuuden keittiöitä varten”, vaan tekivät hänestä uuden yhteiskuntajärjestelmän perustajaisän. Vaikka Marx oli mitä armottomin kriitikko eikä koskaan tyytyväinen edes omiin johtopäätöksiinsä, hänen ajatuksillaan perusteltiin jäykän doktrinääristä asennetta. Vaikka Marx oli materialistisen historiankäsityksen luja kannattaja, hänet irroitettiin historiallisesta kontekstistaan suuremmassa määrin kuin kukaan muu kirjoittaja. Vaikka Marx totesi että ”työväenluokan vapautuminen voi olla vain sen itsensä työn tulos”, hänet pantiin sellaisen ideologian takuumieheksi, joka asetti poliittiset etujoukot ja puolueet luokkatietoisuuden lopullisiksi tulkitsijoiksi ja vallankumouksen johtajiksi. Vaikka hän puolusti ajatusta, että inhimillisten kykyjen kehittymisen perusedellytyksenä on työpäivän lyhentäminen, hänet yhdistettiin stahanovilaiseen tuotantoideologiaan. Vaikka Marx oli vakuuttunut valtion lakkauttamisen välttämättömyydestä, hänestä tehtiin sen ensimmäinen puolustaja.

En usko että minulla on nyt käytössäni riittävästi tilaa vastata tähän kysymykseen sen ansaitsemalla tavalla. Keskityn siksi vain yhteen teemaan – ehkä se loppujen lopuksi on tärkein kaikista –, nimittäin siihen, mitä sosialismille tapahtui 1900-luvulla. Syntyi käsitys, että kommunistisessa yhteiskunnassa ei yksilölle ole sijaa, että se kapitalismin jälkeinen työläistn yhteenliittymä, josta marx puhui, olisi vapaudelle vihamielinen yhteiskunta, sortohallinto vailla kansalaisoikeuksia tai poliittisia takuita. Tämä on ehkä suurin paradoksi joka Marxia on voinut kohdata. Ja se on suoranainen skandaali niiden silmissä, jotka tuntevat hänen tuotantonsa. Olen lukenut monia filosofeja ja poliittisen ajattelun klassikkoja ja tavannut vain muutamia, joita kiinnosti (ja jotka toimivat sen puolesta) kaikkien naisten ja miesten, ei vain etuoikeutetun luokan, yksilöllisyyden vapaa kehitys. Ja uskon että tämä on perustavaa niiden poliittisten puolueiden ja yhteiskunnallisten liikkeiden kannalta, jotka vielä löytävät Marxista innoitusta toiminnalleen. Niiden olisi kyettävä haastamaan oikeistolaiset paolueet ja ideologiat ottaakseen haltuunsa sen vapauden lipun, joka tänään on oikeiston käsissä. Mainitsen jälkimmäisestä vain yhden esimerkin: Italiassa Berlusconin uuden poliittisen populistipuolueen nimi on Vapauden kansa – jos tämä ei ole irvokasta, niin ei mikään!

Olet useaan otteeseen korostanut, että epätäydellisyys ja katkelmallisuus ovat Marxin perinnön olennaisia piirteitä ja siteerannut hänen lempimottoaan: de omnibus dubitandum. Tästä muistuttaminen voi hyvinkin olla paikallaan puolustettaessa Marxin perintöä dogmaattisia tulkintoja vastaan, mutta eikö vaarana silti voi olla, että yrittäessämme välttää dogmatismin Skyllaa ajaudummekin relativismin Kharybdikseen?

Toki olen samaa mieltä. Tämä voi olla hyvinkin konkreettinen riski ja vaarallinen erehdys, etenkin aikana jolloin relativistiset ja postmodernistiset asenteet ovat niin laajalle levinneitä ja vaikutusvaltaisia. Meidän pitäisi yrittää välttää tätä virhettä. Ja se onnistuukin, jos emme unohda että yhtälöllä on kaksi puolta. On aina muistettava että Marx halusi viedä jättiläistyönsä loppuun. Epätäydellisyys ja katkelmallisuus luonnehtivat Marxin tuotantoa, koska ne aihepiirit jotka hän kirjoituksissaan alisti kriittiseen tarkasteluun, olivat niin laajoja että niiden selvittely sillä vakavuudella ja kriittisyydellä jotka Marxille olivat ominaisia, olisvat vaatineet vuosikausien työn. Tätä ei pidä unohtaa, jos emme halua tehdä samoja erehdyksiä kuin ne monet marxistit, jotka pitivät vuoden 1844 Taloudellis-filosofisia käsikirjoituksia kirjana, vieläpä kirjana joka olisi tärkeämpi ja hyödyllisempi kuin Pääoman osa I, tai katsoivat että Pääoman osat II ja III edustivat Marxin viimeistä sanaa käsittelemiensä aiheiden suhteen.

Toisaalta uskon että on ollut ehdottoman välttämätöntä arvostella dogmaattista marxilaisuutta, ja ponnekkaasti. Tämä oli – ja tässä on vieläkin paljon työtä – eräs kaikkein ilmeisimpiä uudelle tutkijoiden ja poliittisten aktivistien sukupolvelle asettuvista tehtävistä, sukupolvelle joka lähtee siitä että Marxilla on vielä paljon sanottavaa maailman ymmärtämiseksi ja muuttamiseksi. Millä lailla on mahdollista avata uudestaan tilaa marxilaiselle kapitalismikritiikille – ja tarkoitan todellista tilaa, en mitään vähemmistössä tai marginaalissa kyyhöttämistä tai vain Marxin nimeen vannomista – vasemmiston poliittisille puolueille ja yhteiskunnallisille liikkeille, jotka vielä pitävät Marxia korvaamattomana kriittisenä tietolähteenä kapitalismin vastaisessa taistelussa, jos emme puhdista maaperää vanhan marxismi-leninismin dogmatismista?

Miten antikapitalistinen vasemmisto voisi puhutella työläisiä ja nuorempaa polvea, jos emme esimerkiksi kykenisi kertomaan heille, että meillä on hyvin vähän tekemistä (ja Marxilla itsellään vielä vähemmän) monien sosialismin nimellä kulkeneiden 20. vuosisadan yhteiskuntien kanssa? Kyse ei ole siitä ettemmekö pitäisi noiota historian sivuja työväenliikkeen historiaan kuuluvina, vaan siitä, että uskomme ”paluun Marxiin”, hänen kriittiseen näkemykseensä merkitsevän tilaisuutta käyttää eräitä todella erinomaisia kriittisiä työvälineitä kapitalismin ymmärtämiseksi ja arvostelemiseksi. Varsinkin Neuvostoliiton romahduksen jälkeen ja kapitalistisen tuotantotavan levittyä uusille alueille maapallolla (esimerkiksi Kiinaan ja Intiaan) on kapitalismista tullut todella yleismaailmallinen järjestelmä ja jotkut marxin analyyseista ovat osoittaneet merkityksensä jopa selkeämmin kuin hänen omana aikanaan. Tämä tietysti pitää sanoa ilman että omaksuisi uudestaan apologeettisen lähestymistavan Marxiin tai uskoisi että hänen puolitoista vuosisataa sitten laatimansa tekstit sisältävät täsmällisen kuvauksen nykypäivän maailmasta; tai että peräti jättäisi Marxin ristiriidat ja erehdykset vaille huomiota.

Olen yrittänyt työskennellä tässä hengessä valmistellessani uutta artikkelikokoelmaa, jonka on tarkoitus ilmestyä pian: The Marx Revival. Essays on the Critique of Contemporary Society (Palgrave, tulossa 2011). Tämän kirjaprojektin tarkoituksena on nimenomaan tuottaa julkaisu, jossa joukko arvostettuja kansainvälisiä tutkijoita (kuten Immanuel Wallerstein, Moishe Postone, Ellen Meiksins Wood ja monet muut) arvioi, lukemalla marxia tämän päivän valossa, missä suhteissa hänen ajattelunsa on vielä sioiden ytimeen osuvaa ja hyödyllistä maailman kriittisen ymmärtämisen kannalta. Se on tieteellinen teos, mutta kirjoitettu nimenomaan antikapitalistiselle vasemmistolle, joka on käymässä läpi hyvin vaikeita aikoja.

Viittaat siihen, että Marxin ideat ovat hyödyllisiä vasemmiston uusille puolueille ja yhteiskunnallisille liikkeille. Etenkin Länsi-Euroopassa ja USA:ssa onkin ollut havaittavissa uusia yrityksiä lähestyä Marxin teoreettista perintöä. Mainitaksemme vain yhden esimerkin, Antonio Negri, joka tunnetaan etenkin kirjastaan Imperiumi, on yrittänyt tulkita Marxia uudestaan lähtemällä sellaisista käsitteistä kuin ”elävä työ” – jonka hän myöhemmin liitti spinozistiseksi väittämäänsä ”väen” (multitudo) ideaan – ja ”general intellect” (tämä on ilmaus jota Marx käytti Grundrissessa). Mutta nämä kehittelyt tuntuisivat jo menevän yli sen mitä vielä voi kutsua marxismiksi…

Menemättä kovin syvälle Negrin kritiikkiin ja hänen teoreettiseen selkiytymättömyyteensä ja ristiriitoihinsa (ne ehkä ovatkin yksi hänen menestyksensä osatekijä), joista viime vuosina on kirjoitettu paljon, on silti kiinnostavaa todeta että jotkut viimeisten parinkymmenen vuoden aikana esiintyneistä ajattelijoista, joita on pidetty eturivin marxilaisina, ovat kehittäneet teorioitaan tavalla, joka on usein hyvin etäällä siitä mitä Marx ajatteli. Lähimenneisyyden analyyttiset marxistit ja Jacques Derrida yhtä lailla kuin Antonio Negri ja Slavoj Zizek tänään ovat mielestäni esimerkkejä tästä ilmiöstä. Nythän ei kyse ole siitä, onko Marxin yli meneminen erehdystä tai pyhäinhäväistystä. On paikallaan korjata hänen erehdyksiään ja yrittää päivittää hänen näkemyksiään niiden valtavien muutoksten mukaisiksi joita maailmassa on hänen kuolemansa jälkeen tapahtunut (meidän on aina pidettävä mielessä, että Marx itse päätti olla julkaisematta niitä yli 20 vuoden työnsä hedelmiä, jotka sisältyivät Pääoman II ja III osien käsikirjoituksiin, ja sen lisäksi käytti paljon aikaa ja vaivaa Pääoman ensimmäisen osan monien jaksojen uudelleenkirjoittamiseen elämänsä loppuvaiheessa).

Asian ydin on siinä, että niissä pienissä (muutaman vuosikymmenen takaiseen tilanteeseen verrattuna) poliittisissa puolueissa ja yhteiskunnallisissa liikkeissä, jotka vielä ovat kiinnostuneita vaihtoehdosta kapitalismille, sellaisia teorioita kuin Negrin esittämät pidetään ”autenttisena” (jos tätä sanaa voi käyttää) marxilaisena vaihtoehtona kapitalistisen yhteiskunnan ongelmille. Aivan liian usein nämä teoriat liittyvät paljon suuremmassa määrin muihin ajattelutraditoihin ja kulttuureihin (Zizekin tapauksessa esimerkiksi psykoanalyysiin ja Lacaniin) kuin Marxiin ja työväenliikkeen historiaan.

Asialla on toinenkin, ja ehkä vielä ikävämpi puolensa. Parin viime vuosikymmenen aikana Marx on lähes tyystiin kadonnut. Lukuunottamatta Kommunistista manifestia ei hänen töitään enää saa kirjakaupoista, enkä usko että on liioiteltua todeta Marxin olevan lähes tuntematon opiskelijoiden ja poliittisten aktivistien uudsen sukupolven keskuudessa (puhumattakaan tehtaantyöläisistä tai ammattiyhdistysaktiiveista ja –johtajista). Näin ei ole vain Pohjois-Amerikan masentavalla poliittisella näyttämöllä, vaan myös Aasiassa ja Euroopassa. Marx on tuntematon jopa viimeisten vaikutusvaltaisten eurooppalaisten kommunistipuolueiden nuorten jäsenien parissa – nämä puolueethan ovat muuttaneet nimensä hyväksyttävämpään ja yleisempään ”vasemmistopuolueen” muotoon Saksassa, Ranskassa ja Italiassa. Jos lähdemme kysymään kaikilta näiltä ihmisiltä, kuka Marx on ja mitä he tietävät hänen kriittisestä teoriastaan, voisimme tehdä sen ikävän havainnon, että joitakin pieniä piirejä lukuunottamatta hänen aatteidensa asema työväenliikkeessä ei ole edes sillä tasolla millä se oli 1900-luvun alussa. Silloinkin myös muiden soaialismin teoreetikkojen (Lassalle, Proudhon jne.) ajatuksilla oli vaikutusvaltaa, mutta Marx oli primus inter pares. Nykytilannetta voitaisiin ehkä verrata aikaan ennen vuotta 1848. Silloin vallalla oli eklektismi ja suunnaton sekaannus sen suhteen, mitä ”sosialismilla” tulisi ymmärtää. Itse asiassa, mitä oikeastaan merkitsee tuo nykyisin suuressa huudossa oleva epämääräinen muotoilu ”21. vuosisadan sosialismi”? Jo se seikka että sen luonnehtimiseksi on ollut pakko käyttää moniselitteistä ja tyhjää vuosisadan järjestyslukua näyttää minusta olevan merkki kyvyttömyydestä määritellä tietty poliittinen projekti.

Mutta palatakseni alkuperäiseen kysymykseenne, on olemassa uhka että kun Marxin aatteet aiemmin levisivät marxilais-leniniläisten tai maolaisten oppikirjojen kautta, niitä nykyisin puolestaan saattavat väärintulkita Negrin kaltaiset kirjoittajat. Ja tämä on enemmänkin kuin pelkkä uhka, se on jo käynyt toteen. Ajatellaanpa vaikka sitä, että viime vuosina Marxin ajatuksia on yhdistetty sellaisiinkin yleistäviin käsityksiin kuin ”reilu kauppa” tai vastaaviin uusproudhonilaisiin teorioihin kuten mikroluotot ja mikrorahoitus. Nämä ovat täysin kapitalismille alisteisia käsityksiä ja Marx oli taistellut koko elämänsä sellaisia vastaan. Tai ajatellaan sitä, että – totta kai myös propagandakoneistolla on tässä osuutensa – viime vuosien suurinta vasemmistolaista liikettä on kutsuttu ”globalisaation vastaiseksi” liikkeeksi. Tällainen saisi Marxin kääntymään haudassaan. Pääasianahan ei ole ”globalisaation” periaatteellinen vastustaminen, vaan kapitalismin tänä päivänä synnyttämän globalisaation kritiikki. Aivan ilmeisesti tässä kaikessa on suunnatonta sekaannusta ja meidän on aloitettava aivan perusasioista viime vuosikymmenten tappioiden jälkeen.

Näistä syistä tämän päivän ensisijaisiin tehtäviin kuuluu Marxin teosten uudelleen julkaiseminen ja niiden kriittinen käyttö, jotta ymmärtäisimme paremmin aikamme ristiriitoja ja sen asettamia tehtäviä.

Italialaisen marxismin perinne korostaa, Gramscin vanavedessä, Marxin merkitystä ennen kaikkea historioitsijana, historiallisen materialismin luojana. Mitkä sinun mielestäsi kuuluvat Marxin tärkeimpiin uusiin oivalluksiin historioitsijana?

Marx oli suuri historioitsija. Uransa aikana hän kuvaili – laatimissaan historiallisissa pamfleteissa tai lehtimiehenä Neue Rheinische Zeitungiaa ja New York Tribunessa – monia 1800-luvun tärkeimpiä poliittisia tapahtumia: vuoden 1848 vallankumousta, brittien herruutta Intiassa, Krimin sotaa, Euroopan maiden välistä diplomatiaa, vuoden 1857 finanssikriisiä, USA:n sisällissotaa, Pariisin kommuunia ja paljon muuta. Hän laati tällä tavoin eräitä 19- vuosisadan poliittisen polemiikin loistavimpia tuotteita, sellaisia kuin Louis Bonaparten brumaire-kuun 18. päivä, Lordi Palmerston tai Kansalaissota Ranskassa. Jotkut hänen historiaan liittyvät tekstinsä ansaitsisivat osakseen suurempaa huomiota kuin mitä ne toistaiseksi ovat saaneet. Ajattelen erityisesti hänen artikkleitaan New York Tribunessa, siihen aikaan Yhdysvaltain luetuimmassa sanomalehdessä.

Ja sitten on hänen historiateoriansa, Marxin materialistinen historiankäsitys, joka on ehkäpä häenn suurimpia panoksiaan yhteiskuntatieteissä. Se on ollut suunnattoman vaikutusvaltainen, eikä tietenkään vain italialaisessa kulttuurissa. Teoriaa on usein arvosteltu. Mutta, taas kerran, jos tarkemmin silmäämme tätä arvostelua, joudumme huomaamaan että se kohdistuu paljon useammin hänen seuraajiensa ”historialliseen materialismiin” (Marx itse ei koskaan käyttänyt tätä ilmaisua), jos ei vieläkin nimenomaisemmin Stalinin vulgaariin ”dialektiseen materialismiin” (ajattelen nyt vuonna 1938 julkaistua, paljon luettua ja laajalle levinnyttä käsikirjaa Dialektisesta ja historiallisesta materialismista), joilla ei ollut ehdottomasti mitään tekemistä Marxin kanssa. Ne liittävät Marxiin asioita jotka eivät lainkaan ole marxilaisia: uskomuksen, että yhteiskuntamuodostumat kehittyvät vaiheittaisesti, tiukan välttämättömästi, kohti sosialismia. Uusi MEGA-projekti voi ehkä tässäkin osoittautua avuksi, koska siinä on Saksalaisen ideologian ensimmäisen osan (niin sanotun Feuerbach-luvun[5]) tuoreimmassa editiossa palautettu näiden keskeneräisten käsikirjoitusten katkelmallinen luonne, mikä osoittaa marxilais-leniniläisen tulkinnan väärennökseksi – siinä tulkinnassa nämä nuoren tiedemiehen aivan poliittisen taloustieteen kohdistuneiden tutkimustensa alkuvaiheessa laatimat epätäydelliset käsikirjoitukset oli nostettu tyhjentäväksi ”historiallisen materialismin” esitykseksi.

Äskeiseen kysymykseen liittyen haluaisimme siteerata Marxin kirjettä Joseph Weydemeyerille 5. maaliskuuta 1852, jossa Marx kirjoitti: ”Minulle ei kuulu ansio enempää luokkien olemassaolon keksimisestä aikamme yhteiskunnassa kuin niiden keskinäisestä taistelustakaan. Porvarilliset historiankirjoittajat olivat jo kauan ennen minua tuoneet esiin luokkataistelun historiallisen kehittymisen ja porvarilliset taloustieteilijät luokkien taloudellisen anatomian. Mitä minä toin uutta, niin ensinnäkin todistin, että luokkien olemassaolo on yhteydessä vaintuotannon tiettyihin historiallisiin kehitysvaiheisiin; toiseksi, että luokkataistelu johtaa ehdottomastiproletariaatin diktatuuriin; kolmanneksi, että tämä diktatuuri itse on vain siirtymistä kaikkien luokkien hävittämiseen ja luokattomaan yhteiskuntaan”.[6] Oletko sitä mieltä että nämä Marxin ajatukset sopivat vielä nykytilanteeseen?

Palaan vielä hetkeksi edelliseen kysymykseen. Uskon, että yksi syy siihen miksi Marxin ajatuksia on ymmärretty väärin on siinä, että niitä on liian usein luettu – silloin kun niitä ylipäätään on luettu – historiallisen kontekstinsa ulkopuolella. Otetaanpa esimerkiksi juuri tämä kirje Weydemeyerille. Se laadittiin 1852, jolloin Marx oli 33-vuotias, siis hyvin nuori ja vasta kehittelemässä teorioitaan. Lisäksi maidän on pidettävä mielessä, että tämä oli vain toverille lähetetty kirje, ei julkaisussa oleva yleistävä toteamus. Sitä ei siksi pitäisi ottaa täsmällisenä kannanottona. Mielestäni se tuskin oli Marxin lopullinen ajatus esillä olevien asioiden suhteen. Tästä huolimatta juuri siteeraamanne kirjeen lauseita on toistettu monta kertaa ja laajalti. Esimerkiksi DDR:ssä ne esiintyivät myös monissa poliittisissa julisteissa, joiden tarkoituksena oli alleviivata proletariaatin diktatuurin käsitteen otaksuttua tärkeyttä Marxille. Mutta totuus on toisenlainen. Mainitsen vain sen tekstivertailuille pohjautuvan tuloksen, jonka Hal Draper esitti Marxin vallankumousteoriaa koskevassa kirjassaan.[7] Vertailu osoitti, että Marx käytti hyvin harvoin ilmaisua ”proletariaatin diktatuuri”. Itse asiassa se esiintyy hänellä vain seitsemän kertaa, eikä tällöin vain julkaistuissa teksteissä, vaan myös kirjeenvaihdossa, mukaan lukien juuri tämä kirje Weydemeyerille. Sen sijaan monet marxistit viljelivät ilmaisua tuhka tiheään, Lenin esimerkiksi satoja kertoja. Niin kuin näkyy, melkoinen ero! Ero ei ole vain määrällinen. Se johti ”proletariaatin diktatuuri”-termin väärinkäyttöön sekä Marxin vastustajilla, jotka halusivat kritisoida Marxia välineellsiesti, ja niillä Marxin kannattajiksi julistautuneilla, jotka etsivät oikeutusta omille, Marxista itsestään suuresti poikkeaville teoreettisille kannoilleen tai toimilleen.

Joka tapauksessa, uskon että julkaistuaan Pääoman ensimmäisen osan 1867, tai myöhemminkin elämänsä loppuvaiheessa Marx olisi kuvaillut löytöjään viittaamalla toisiin seikkoihin, jos hänellä olisi ollut mahdollisuus ilmaista näkemyksensä omia yhteiskuntatieteellisiä löytöjään koskien. Varmastikaan hän ei olisi vetänyt tiukkoja yhteyksiä luokkataistelun ja proletariaatin diktatuurin välille kuten vielä vuoden 1852 kirjeessä Weydemeyerille. Samaten proletariaatin diktatuurin ja luokattoman yhteiskunnan lopullisen päämäärän välinen suhde vaatii tarkempaa selvittelyä. Sehän voitaisiin tulkita utopistiseksi tai hegeliläiseksi toteamukseksi (ajattelen tässä tunnettua keskustelua ”historian lopusta” jne.). Todellisuus on paljon moninutkaisempi. Poliittinen vallankumous ei suinkaan merkitse sosiaalisen muutoksen toteutumista, historian päättymistä, kuten 1900-luvun historia on meille opettanut. Se pitäisi nähdä nimenomaan jatkuvan vieraantumisen purkamisen ja emansipaation prosessin alkuna. Tämä olisi loputon prosessi, jossa ei mitenkään ole takeita siitä, toteutuuko joko paluu kapitalismin epätasa-arvoisiin luokkasuhteisiin vai sosialismiin siirtymisen ”onnellinen lopputulos”.

Sanoit että Marx olisi elämänsä lopulla ”kuvaillut löytöjään viittaamalla toisiin seikkoihin”. Se kuulostaa hieman arvoitukselliselta – voisitko täsmentää?

Marxin panos yhteiskuntatieteisiin oli hyvin monipuolinen, vaikka hänen löytönsä eivät pudonneetkaan kirkkaalta taivaalta, vaan olivat tulosta prosessista, jossa hänen lukemansa lähteet esittivät välistä myös tärkeää osaansa. Mainitsen tässä vain kaksi aihepiiriä. Ensimmäinen on Marxin kuuluisa lisäarvoteoria, joka toteaa sen erityisen tavan miten riisto toteutuu kapitalistisessa yhteiskunnassa: kyseessä on arvo, jonka maksamaton lisätyö synnyttää tuotannossa, ja se myös muodostaa pääoman kasautumisen perustan.

Toinen asia joinka haluaisin mainita ja johon olenkin jo viitannut vastatessani kysymykseen historiallisesta materialismista, on Marxin ajatus kaikkien yhteiskunnallisten muodostumien historiallisesta luonteesta. Hänen tuotantonsa punaisena lankana, varhaisista taloustieteellisistä kirjoituksista 1850-luvun lopun Grundrisseen ja siitä Pääomaan vuosikymmentä myöhemmin, oli ollut kapitalistisen tuotantotavan historiallisen spesifisyyden osoittaminen. Aina kun vain voi, Marx kritisoi ankarasti sitä tapaa millä taloustieteilijät esittivät historiallisia kategorioita ”luonnollisina” realiteetteina, projisoiden porvarilliselle aikakaudelle tyypillisiä ilmiöitä joka ikiseen yhteiskuntaan mikä oli ollut olemassa aikojen alusta lähtien ja esittäen 1700-luvun eristäytyneen ja egoistisen yksilön ihmisluonnon perustyyppinä. Mitä tärkeintä, Marxin harjoittamalla taloustieteilijöiden teorioiden kritiikillä oli kaksinainen luonne. Sen lisäksi että se korosti historiallisen luonnehdinnan välttämättömyyttä todellisuuden ymmärtämisessä, sillä oli täsmällinen poliittinen tavoite, kapitalistisen tuotantotavan muuttumattomuutta koskevan dogmin kumoaminen. Kapitalistisen järjestyksen historiallisuuden osoittaminen olisi myös todiste sen ohimenevästä luonteesta ja sen kumoamisen mahdollisuudesta. Marxille kapitalistinen talous ei ollut seurausta jostain yli- ja epähistoriallisesta ”ihmisluonnosta”, kuten klassiset politekonomistit julistuvat, vaan tulosta pitkästä historiallisesta kehityksestä. Tämä osoittaa, ettei kapitalismi ole ihmiskunnan historian ainoa, eikä lopullinen vaihe.

* * *

Vesa Oittinen toimii venäläisen filosofian professorina Helsingin yliopiston Aleksanteri-instituutissa. Hän on julkaissut mm. teokset Marx ja Venäjä (toim. 2006) ja MEGA ja Marxin uudelleen löytäminen (toim. yhdessä Juha Koiviston kanssa, Vastapaino 2010).

Andrei Maidanski toimii professorina Taganrogin talous- ja liikejohdon instituutissa. Hän on julkaissut useita tutkimuksia Spinozasta, marxismista ja neuvostofilosofiasta ja kirjoittaa säännöllisesti venäläisissä filosofian alan julkaisuihin Voprosy Filosofii ja Logos.

[1] Penguin-editio 1973

[2] Enrique Dussel, Towards an unknown Marx. A commentary on the manuscripts of 1861—1863 (Routledge 2001)

[3] Takahisa Oishi, The Unknown Marx (Pluto 2001)

[4] Marcello Musto, Karl Marx’s Grundrisse. Foundations of the Critique of Political Economy 150 Years After, Routledge 2008

[5] Karl Marx, Friedrich Engels, Joseph Weydemeyer, Die deutsche Ideologie. Artikel, Druckvorlagen, Entwürfe, Reinschriftenfragmente und Notizen zu ”I. Feuerbach” und zu ”II. Sankt Bruno”, julkaisusssa: Marx-Engels-Jahrbuch 2003 (Berlin: Akademie Verlag 2004)

[6] Suomennos julkaisun Karl Marx, Friedrich Engels, Kirjeitä, Moskova: Edistys 1976, s. 70 mukaan.

[7] Hal Draper, The Dictatorship of the Proletariat: from Marx to Lenin, Monthly Review Press 1987, ss. 385—386

Categories
Journal Articles

Marxin MEGA-paluu

Vuosien tauon jälkeen Marxin koottujen teosten lopullisen laitoksen työstäminen on täydessä vauhdissa.
Siihen saadaan mukaan Marxin ja Engelsin julkaistut työt, kaikki tunnettu kirjeenvaihto ja monet monituiset muistivihot, joiden kirjoitukset ovat perustavan tärkeitä Marxin ajattelun kehityksen ymmärtämiseksi. Hankkeesta tulee esiin erilainen, vähemmän dogmaattinen Marx.
Toisin kuin povattiin, Marx ei vaipunut peruuttamattomasti unohduksiin, vaan hän on viime vuosina palannut kansainvälisten tutkijoiden huomioon. Hän pystyy yhä selittämään nykypäivän maailmaa, ja hänen tekstejään luetaan yhä enemmän Euroopassa, Yhdysvalloissa ja Japanissa. Merkittävin osoitus jälleenlöytämisestä on hänen teostensa julkaiseminen uudelleen. Nimittäin huolimatta Marxin ajattelun suunnattomasta levityksestä 1900-luvulla hänen töistään ei ole ilmestynyt lyhentämätöntä tieteellistä editiota.
Puutteen taustalla ovat mullistukset työväenliikkeessä, joka usein paremminkin esti kuin avitti Marxin kirjoitusten julkituloa. Marxin ja Engelsin kuoleman jälkeen eripura Saksan sosiaalidemokraattisessa puolueessa johti heidän kirjallisen jäämistönsä laiminlyöntiin. Ensimmäisen kerran Marx–Engels-Gesamtausgabe (MEGA) yritettiin laatia Neuvostoliitossa 20-lu- vulla, mutta Stalinin puhdistukset, jotka iskivät ankarasti hankkeen tutkijoihin, sekä natsismin nousu keskeyttivät projektin jo 30-luvun alkupuoliskolla. Uuteen yritykseen (MEGA-2), lähdettiin 1975, mutta koetus katkesi Berliinin muurin murtumiseen.
Kansainvälinen Marx–Engels-säätiö (IMES), jokatoi yhteen kolmen eri mantereen tutkijoita, luotiin 1990 saattamaan MEGA-2 päätökseen. Hanke on äärimmäisen tärkeä, koska tätä Herkuleen aikaansaannosta tullaan käyttämään kaikkien uusien Marx- ja Engels-käännösten pohjana. MEGA-2 koostuu neljästä osiosta: i) kaikki julkaistut teokset; ii) kaikki kirjeenvaihto; iii) Pääoma useine versioineen; ja ehkä kaikkein ratkaisevimpana iv) Marxin kehityksen rakennustyömaa eli yli 200 muistikirjaa mitä vaihtelevimmista aiheista kahdeksalla eri kielella.
Tähän mennessä on saatu painosta viisikymmentäkolme nidettä suunnitelluista sadastaneljästätoista. Kuusitoista näistä on ilmestynyt hankkeen käynnistyttyä uudelleen eli vuodesta 1998 alkaen. Kaikkiin volyymeihin kuuluu kaksi osaa: alkuperäisteksti (Text) ja selitykset (Apparatus). Tarkempaa tietoa saa verkkoosoitteesta http://ww.bbaw.de/bbaw/Forschung/ Forschungsprojekte/mega/en/Startseite.

Minkä sortin Marx…
oikein nouseekaan esiin tästä uudesta historiallisesta ja kriittisestä teoslaitoksesta? Taatusti erilainen kuin se, jotaniin hänen vihollisensa kuin seuraajansakin ovat pitkään hellineet. Karl Marx on väärinymmärretty kirjoittaja. Jäljittelijöiden laatimat järjestelmälliset tarkastelut hänen kriittisestä teoriastaan, sen teoreettinen köyhtyminen leviämisensä myötä, hänen kirjoitustensa peukalointi ja sensurointi sekä niiden hyödyntäminen politiikan sanelemiin välineellisiin tarkoituksiin ovat kaikki johtaneet siihen, että Marxista on tullut syväänkäyvän ja jatketun väärinarvioinnin uhri.
Hänen työnsä uudelleen löytäminen ilmentää eroa Marxin ja ”marxismi-leninismin” välillä: missä oli alkuperäiskonseption suorastaan negaatiokseen muuntanut oppi, siellä on nyt lisätutkimusta vaativa pulmallismonimuotoinen viitekehys. Monien epävapaiden itäeurooppalaisten valtioiden toreilla seisoi patsaita, jotka kuvasivat Marxin profeetaksi dogmaattisen varmana tulevaisuudesta. Nämä kiviveistokset voidaan nyt korvata kuvalla kirjailijasta, joka jätti elinaikanaan suuren osan kirjoituksistaan viimeistelemättä, myöhemmän tutkimuksen koeteltavaksi.
Kaksi esimerkkiä riittää. Ensimmäinen: Deutsche Ideologien (1845–1847/1932) viimeinenkin kirjoitus- versio on katkelmallinen, mikä todistaa ”marxisti-leninistisestä” vääristävästä tulkintatavasta: käsikirjoituksista värkätään ”historiallisen materialismin” – Marx ei koskaan käyttänyt tätä termiä – juurtajaksavia esillepanoja. Marxin historiakäsitys ei millään muotoa luonnu monumenttilauseiksi, vaan sitä on jäljitettävä hänen tuo- tantonsa kokonaisuudesta. Toinen esimerkki: Pääoman (1867–1883/1885 & 1895) II ja III osan uusjulkaisu paljastaa yli viisi tuhatta Engelsin toimituksellista väliintuloa ja osoittaa, että viimekätisen talousteorian esittämisen sijaan tekstit ovat yleisesti ottaen väliaikaisia ja kehitteillä olevia muistiinpanoja.
Marxin hellittämättömien älyllisten ponnistelujen arvo on päivänselvä: kaikessa keskeneräisyydessäänkin ne kantavat hedelmää oman aikamme maailmaa tulkittaessa. Kapitalistisen yhteiskunnan ristiriitojen ja kriisin äärellä me voimme tutkia näistä niteistä Marxia, jonka turhan hätäisesti sysäsimme syrjään vuoden 1989 jälkeen. Hänen ajattelunsa itse itsensä korottaneiden vartijoiden häivyttyä voimme toivon mukaan kuulla, mitä miehellä itsellään on sanottavanaan.

 

Lyhentäen suomentanut Jarkko S. Tuusvuori